Minulla on uusi kaikenkattava elämä- ja työfilosofia ja se pohjautuu Yhdysvaltain merijalkaväen oppeihin. Olen nimittäin imenyt johtamisoppia viimeaikoina Nathaniel Fickin muistelmista One bullet away: making of a Marine officer. Osa ehkä muistaa tv-sarjan Generation Kill (jos tykkäsit Wirestä, joka on kuitenkin ehkä maailman paras tv-sarja tähän mennessä, kannattaa katsoa Generation Kill myös, samojen tekijöiden!) jossa seurataan toimittajan matkaa erikoisjoukkosotilaiden mukana Irakin sodassa. Nathaniel Fick on yksi noista sotilaista. 

Ensimmäinen opetus oli, että ei ole anteeksiantoa tekniselle osaamattomuudelle. Sopii kuin nyrkki silmään anestesialääkärille, on vain osattava ihan kaikkien laitteiden toiminta, vaikka niitä yleensä käyttäisikin joku muu. 

Terävin huomio oli kuitenkin ehkä tuo otsikossakin mainittu ajatus siitä, ettei voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaan ja sitten valittaa kun joku ampuu sinua kohti. Jokainen sotilas on valinnut olla siellä, erikoisjoukkojen sotilaat ehkä vielä kaikista eniten. Ihan samalla tavalla kukaan ei ole pakottanut minua ensin lääkäriksi tekemään vastuullista työtä ja sitten vielä erikoistumaan anestesialääkäriksi, jossa erinäköiset kriisitilanteet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Ja tämä pätee meihin kaikkiin. Sinulla on rankkaa koska lapsen hoito vie kaiken ajan, ok, mutta sinä olet valinnut sen. On rankkaa, koska ei ole rahaa asuntolainan jälkeen, olet valinnut sen asunnonkin. Pitää ottaa vastuu omista päätöksistään. 

Tämä ei tosin tarkoita, että elämässä ei olisi mitään epäkohtia. Kirjan sotilaita ottaa päähän huonosti johdetut tehtävät ja resurssipula, minua kirurgien epämääräiset esitiedot ja sairaalan huono organisaatio. Näistä asioista voi valittaa tai ehkä valittamisen sijaan koittaa muuttaa. Mutta ymmärrätte varmaan eron, perustavanlaatuisista asioista ei kannata valittaa jos ne on itse valinnut. Toinen näkemys on tietysti sitten se, että aina ei tiedä mitä on tullut valinneeksi, mutta uudelleenarviointi ja perääntyminen ovat myös mahdollisuuksia elämässä.

Toinen työelämässä hyödylliseksi kokemani asia oli merijalkaväen operaatiosuunnittelu. Komentajat antavat upseereille tehtäviä, joiden pitää sitten tuottaa useita eri vaihtoehtoja siitä, mitä on mahdollista tehdä eikä siitä, mitä ei pystytä tekemään. Tätä haluaisi nähdä enemmänkin työelämässä, uuden haasteen edessä lähdettäisiin reippaasti hakemaan mitä voidaan tehdä, eikä ensimmäisesti aina aloitettaisi että ei. Ei ole ennenkään onnistunut. Ei voida kyllä tehdä näin. Onko pakko tehdä tuolla tavalla. 

Kokeilin teoriaa heti käytännössä ja pakko on ehkä sanoa, että se ei herättänyt arvostusta kolmen aikaan aamuyöllä kun kertoo että ensinnäkin te olette kaikki valinneet olla täällä ja toisekseen minua ei kiinnosta mitä te ette pysty tekemään vaan mitä te pystytte tekemään 😀

Mistä päästäänkin kolmanteen kohtaan. Platoon commanders must command, and command in battle isn’t based on consensus. It’s based on consent. Tietyllä tavalla anestesialääkärin työ on kriisijohtamista ainakin hetkittäin. Ja sen voi tehdä monella tavalla. Voi turvautua korttiin ”minä olen lääkäri ja te muut tottelette”, mutta se ei yleensä kanna kovin pitkälle. Pitää ansaita hyväksyntä sille, että voit johtaa muita. Ja sen voi yleensä ansaita vain pätevyydellä.