Laukkuongelmia: yksi kaikelle vai monta laukkua?

Laukkuongelman juuri juontaa siihen, että minulla on taipumus unohtaa avaimet kotiin. Hups. Toimii silloin, kun asut ymmärtäväisen kämppiksen tai miehen kanssa, ei niinkään silloin kun asut yksin. Joten olen päätynyt siihen, että laukun on sovittava kerralla kaikkeen eli tarvittaessa kannettava läppäri tai salikamat eli kengät, vesipullo ja kevyet vaatteet. Ja sen pitää mielellään mennä olan yli. 

Mulla on jo kesäksi hyvä olkalaukku, Kate Spaden ”Eat cake for breakfast”, mikä herättää aina hilpeyttä ihmisissä. Talveksi on ihan ok nahkainen olkalaukku, joka on siitä hyvä että sinne menee se läppäri (just ja just) ja siinä on säädettävä olkahihna, aina plussaa. Miinusta huonoista taskuista, vain kaksi sisätaskua, joten avaimet, kännykkä jne. pikkukama on aina hukassa. 

Toinen ongelma on sitten iltalaukun puute, kun lähtee vaikka kavereiden kanssa syömään, joutuu raahaamaan koko ison olkalaukun mukaan, koska avaimien vaihtaminen toiseen laukkuun on vaarallista. Samoin miettii, että töihin ei useastikaan tarvitsisi kuin ne avaimet ja lompakon, eli pienempikin laukku riittäisi. 

Plus olen jotenkin ihastunut Lumin laukkuihin. Kaverilla on hyviä kokemuksia tästä, Emelie folding bag. Menee kuulemma päivällä ja illaksi voi irrottaa olkahihnan.

EMELIE-BLK-NEW.jpg

Mutta, sitten pitäisi olla eri laukku salille ja läppäriä varten… joten ehkä kuitenkin yksi iso laukku? Kuten tämä? Pitäisi päästä näkemään ne sisätaskut, tuoko laukku merkittävää eroa nykyiseen laukkuuni. 

Jenni-BEI.jpg

Plus sitten lisäksi olen ajelehtimassa viikonloppumatkoilla takaisin lentolaukuista kohti kannettavia laukkuja… joten tarvitsen vielä isomman laukun? Eli tarvitsen n. 1000 e budjetin Lumin laukkuihin?

Onko kellään kokemuksia etenkin tuosta Jenni Totesta? Jostain syystä se Lumin perus-Supermarket bag ei innosta, haluaisin sen olkahihnalla kuitenkin käyttöön ja vetoketjun availeminen tuntuu jotenkin hankalalta + hihnan pituutta ei pysty säätämään ja tulee liian pitkänä omaan makuun.

Muoti Trendit

”You can’t volunteer for war and then bitch about getting shot at” eli kuinka opin ottamaan vastuuta omista päätöksistäni

Minulla on uusi kaikenkattava elämä- ja työfilosofia ja se pohjautuu Yhdysvaltain merijalkaväen oppeihin. Olen nimittäin imenyt johtamisoppia viimeaikoina Nathaniel Fickin muistelmista One bullet away: making of a Marine officer. Osa ehkä muistaa tv-sarjan Generation Kill (jos tykkäsit Wirestä, joka on kuitenkin ehkä maailman paras tv-sarja tähän mennessä, kannattaa katsoa Generation Kill myös, samojen tekijöiden!) jossa seurataan toimittajan matkaa erikoisjoukkosotilaiden mukana Irakin sodassa. Nathaniel Fick on yksi noista sotilaista. 

Ensimmäinen opetus oli, että ei ole anteeksiantoa tekniselle osaamattomuudelle. Sopii kuin nyrkki silmään anestesialääkärille, on vain osattava ihan kaikkien laitteiden toiminta, vaikka niitä yleensä käyttäisikin joku muu. 

Terävin huomio oli kuitenkin ehkä tuo otsikossakin mainittu ajatus siitä, ettei voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaan ja sitten valittaa kun joku ampuu sinua kohti. Jokainen sotilas on valinnut olla siellä, erikoisjoukkojen sotilaat ehkä vielä kaikista eniten. Ihan samalla tavalla kukaan ei ole pakottanut minua ensin lääkäriksi tekemään vastuullista työtä ja sitten vielä erikoistumaan anestesialääkäriksi, jossa erinäköiset kriisitilanteet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Ja tämä pätee meihin kaikkiin. Sinulla on rankkaa koska lapsen hoito vie kaiken ajan, ok, mutta sinä olet valinnut sen. On rankkaa, koska ei ole rahaa asuntolainan jälkeen, olet valinnut sen asunnonkin. Pitää ottaa vastuu omista päätöksistään. 

Tämä ei tosin tarkoita, että elämässä ei olisi mitään epäkohtia. Kirjan sotilaita ottaa päähän huonosti johdetut tehtävät ja resurssipula, minua kirurgien epämääräiset esitiedot ja sairaalan huono organisaatio. Näistä asioista voi valittaa tai ehkä valittamisen sijaan koittaa muuttaa. Mutta ymmärrätte varmaan eron, perustavanlaatuisista asioista ei kannata valittaa jos ne on itse valinnut. Toinen näkemys on tietysti sitten se, että aina ei tiedä mitä on tullut valinneeksi, mutta uudelleenarviointi ja perääntyminen ovat myös mahdollisuuksia elämässä.

Toinen työelämässä hyödylliseksi kokemani asia oli merijalkaväen operaatiosuunnittelu. Komentajat antavat upseereille tehtäviä, joiden pitää sitten tuottaa useita eri vaihtoehtoja siitä, mitä on mahdollista tehdä eikä siitä, mitä ei pystytä tekemään. Tätä haluaisi nähdä enemmänkin työelämässä, uuden haasteen edessä lähdettäisiin reippaasti hakemaan mitä voidaan tehdä, eikä ensimmäisesti aina aloitettaisi että ei. Ei ole ennenkään onnistunut. Ei voida kyllä tehdä näin. Onko pakko tehdä tuolla tavalla. 

Kokeilin teoriaa heti käytännössä ja pakko on ehkä sanoa, että se ei herättänyt arvostusta kolmen aikaan aamuyöllä kun kertoo että ensinnäkin te olette kaikki valinneet olla täällä ja toisekseen minua ei kiinnosta mitä te ette pysty tekemään vaan mitä te pystytte tekemään 😀

Mistä päästäänkin kolmanteen kohtaan. Platoon commanders must command, and command in battle isn’t based on consensus. It’s based on consent. Tietyllä tavalla anestesialääkärin työ on kriisijohtamista ainakin hetkittäin. Ja sen voi tehdä monella tavalla. Voi turvautua korttiin ”minä olen lääkäri ja te muut tottelette”, mutta se ei yleensä kanna kovin pitkälle. Pitää ansaita hyväksyntä sille, että voit johtaa muita. Ja sen voi yleensä ansaita vain pätevyydellä.

Työ ja raha Työ