En tiedä, mikä tässä nyt taas tökkii. Ensimmäistä kertaa elämässäni törmään siihen, että en halua tehdä jotain ns. ”oikein” vaan nimenomaan kaupallisena mainstream-versiona. Jos siis tämä suomalainen astangajooga on se ”oikea” versio joogasta. 

Jotenkin nyppii suunnattomasti kaikenlaiset säännöt, joita tähän liittyy. Että nyt hypyllä aina jalat yhteen tässä kohti. Miksi? Minkä takia? Sen kyllä ymmärrän, kun tehdään jotain soturiasentoja, että jalat kannattaa olla tiettyyn suuntaan etteivät nivelet rasitu, mutta kaikenlaiseen muuhun pikkusäätöön ei jotenkin riitä nyt ymmärrystä. Eikä niihin mantroihin, edelleenkään. 

Koitin oikein reflektoida, mikä tässä auktoriteettikammon takana on. Varmaankin myös se, että en ole koskaan millään astangakurssilla käynyt, enkä siis osaa tehdä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan liikkeitä. Toisaalta, olen myös harrastanut balettia, lajia jossa ei muuta olekaan kuin eriskummallisia sääntöjä siitä, miten liikkeet tehdään ihan vain taiteen ja kauneuden vuoksi.

Mutta päädyin siihen, että baletissa se ei häiritse, koska tiedän niiden sääntöjen palvelevan jotain tarkoitusta, jos ei muuta niin sitä vaikeasti määriteltävää kauneutta. Astangassakin ne saattavat palvella jotain korkeampaa tarkoitusta, mutta en sitä tiedä tai ymmärrä, enkä osittain myöskään pidä minään. Kun haluaisin harrastaa jotain missä tulee hiki, kuten Kanadassa joogatunneilla säännönmukaisesti tuli. Se henkistyminen oli siinä sivutuote, ei minulle mikään päätarkoitus. Mutta pakko sanoa, että tällä pienellä kokemuksella Suomesta Kanadaan verrattuna kanadalaiset ohjaajat tekivät myös kyllä sen henkisen puolen kanssa enemmän töitä. Vaikea selittää. Koin vain saavani enemmän irti siitä sielläkin, ohjaajat noin yleisesti puhuivat enemmän tuntia ohjatessaan muutenkin kuin liikkeiden osalta.

Hmph. En siis tiedä miten käy joogaharrastuksen. Työt rajoittavat harrastuksia, joten aika ei riitä kaikkeen. Toisaalta eilen kävin pitkästä aikaa combatissa, vanhat tutut anorektikotkin olivat vielä hengissä ja jumppasivat entiseen tahtiin ja jotenkin en kokenut kuuluvani sinnekään… edes hyppypotku, kaikkien aikojen suosikkiliikkeeni, ei oikein piristänyt. Salitreeni onneksi kiinnostaa edelleen edes vähän. Syksyn inspiraatiota odottaessa…