Eilen tuli pohdittua  ulkomaan pätkien todellisuutta verrattuna ennen lähtöä olleisiin mielikuviin. Sain paljon kommentteja ja mielenkiintoisia kertomuksia ihmisten vaihto- ja välivuosista, kiitos niistä!

Tyytyväisyys reissuun liitty varmasti pitkälti siihen, mitkä ennakko-odotukset ja mielikuvat reissusta tulevat olemaan. Tähän taas olennaisesti liittyvät muiden kertomukset aiheesta. Joten mitä siis sanoisin itselleni tai muille matkaan lähtijöille?

Vaihtoon lähtijät

Ainut vinkki, jonka voin kokemuksen syvällä rintaäänellä ja prospektiivisten, havainnoivien väestötutkimusten jälkeen sanoa, että jos sinulla on parisuhde vaihtoon lähtiessä, se tulee kohtaamaan kriisin. Vahvistaako vai erottaako se kriisi parisuhdetta, riippuu. Mutta kriisi tulee joka tapauksessa.

Toinen lähtökohtainen vinkki liittyy siihen, paljonko budjetti pitäisi olla. Ainut rehellinen vastaus on kaikki. Kaikki menee mitä liikenee.

Kotirouvailijaksi lähtevät

(Disclaimer: havaintoni eivät koske pitkäaikaista kotirouvailua ulkomailla, omat kokemukseni on kuitenkin hankittu lyhyen ajan sisällä)

Varaudu, että vaikka työ ei määrittäisikään sinua, kun se poistuu tulet pohtimaan uudelleen sen merkitystä. Arvelen näin käyvän myös ihmisille, joille työ ei ehkä muodosta 90% identiteetistä kuten minulle. Minua jopa varoitti ulkomailla samalla tapaa aikaa viettänyt ystäväni, että alkuun voi olla syyllisyydentunteita siitä, ettei tee mitään. Ajattelin, ettei se koske minua koska Suomessa ei ollut mitään ongelmaa kertoa ihmisille, että en aio täällä tehdä töitä. Se iski vasta täällä ihmisten kysellessä mitä teen.

Hanki harrastus. Ihan sama mikä, mutta syy poistua päivällä kotoa. Antaa rytmiä päivään ja toisekseen tarjoaa sosiaalisia kontakteja. Sivutuotteena saattaa oppia uusia taitoja (kuten valokuvaus) tai huomata fyysisessä kunnossa parantumista. Rahatilanne, ympäristö, kulkuvälineet toki sanelevat käytännön rajoitteita tälle. Yleensä kuitenkin löytää jotain. Vapaaehtoistyö luetaan myös tähän ryhmään.

Sosiaalisten suhteiden hankkiminen tulee olemaan vaikeaa. Ei nyt koiteta siloitella sitä mitenkään. Kieli saattaa olla hidasteena. Helpoin lienee tutustua toisiin expateihin, ei huono vaihtoehto sekään. Paikallisiin kontaktin saaminen vie pitempään. Mutta opetuksena on, että ei kannata nirsoilla. Aiemmin en olisi ehkä lähtenyt viikoittain kahvittelemaan pilatestunnilla tavatun eläkeläisrouvan kanssa, mutta samalla olisi jäänyt tutustumatta aivan mahtavaan tyyppiin, joka mm. vanhoilla päivillään on muuttamassa Chinatownin hämärille sivukujille ”koska se on ainut paikka Vancouverissa missä on jäljellä mitään luonnetta”. Illalliset myöskin eläköitymässä olevien vuokranantajiemme kanssa ovat aina hyvin keskustelullisesti rikkaita ja antoisia. Mutta vaikka tiesin, että tämä tulee olemaan erilaista ja vaikeampaa kuin esim. opiskelijavaihdossa, yllätti se silti jotenkin.

Taloudellisen riippumattomuuden menetys voi kirpaista toisia enemmän kuin toisia. Riippuu toki miten menot jaetaan. Tämä ei ole ollut itselle niin paha. Tosin luulen että taustalla on se, että jos alkaa nyppiä voin koska tahansa sanoa että herra voi pitää rahansa ja tiskata ihan itse tiskinsä, koska pystyn kuitenkin säästöilläni elättämään itseni tarvittaessa.

Yksin olemiseen saa myös tottua. Eikä se välttämättä ole niin paha. Aamulla voi nukkua pitkään ja tehdä asioita rauhassa. Mutta sitäkään on turha kaunistella, että paljon tulee viettämään aikaa yksin.

Parisuhteen tiivistyminen ylläolevan seurauksena tapahtuu myös vähän automaattisesti. Edelleen minusta on kivointa tehdä juttuja yhdessä, vaikka päivisin yksin oleminen sujuukin jo rutiinilla. Silti voi varautua myös siihen, että kun sosiaaliset kontaktit rajoittuvat omaan puolisoon tämä voi aiheuttaa stressiä. Kaikille symbioottinen suhde ei sovi. Meillä menee aika hyvin, pitkälti ehkä siitä syystä että kummallakaan ei ole täällä isoa tuttavapiiriä. Voisi olla hyvin erilaista, jos muuttaisi esim. toisen kotimaahan.

Älä vertaile aiempiin ulkomaan kokemuksiin, muiden reissuihin, muiden työuran etenemiseen. Oikeastaan on aika paljon tyytyväisempi elämäänsä kun keskittyy siihen, mitä se on eikä siihen, mitä sen mahdollisesti ”joidenkin muiden” mielestä pitäisi olla.

”Smile, it’s just a yoga posture” sanoo opettajani Colin, aina kun pitäisi tehdä jotain mielestäni täysin käsittämätöntä ja fysiikan lakeja uhmaavaa liikettä. Se jatkuu jollain sellaisella hienoudella (jota en täsmällisesti muista, mutta you get the idea) kuinka elämäkään ei ole niin vakavaa ja kannattaa silti hymyillä 🙂 Ja jos joskus tuntuu että kaikki on ihan p****aa niin chances are, että se myös on sitä. Sekin on elämää.

Tai vaihtoehtoisesti voit hankkia opuksen, joka on vähän Encyclopedia Galacticaa halvempi ja jonka kanteen on isoilla, ystävällisillä kirjaimilla painettu

ÄLÄ HÄTÄILE.

Kuva täältä