Käytiin taas valokuvauskurssin field tripillä, iltakuvaamassa Granville Streetillä. Niiiiin vaikeaa.

Sivumennen sanoen olisi mukava tietää, mikä osuus ammattikuvaajilla yhden kuvaussession kuvista onnistuu, kun itsellä pyöritään tuollaisessa 5-10%… mutta toisaalta, jos sieltä saa haravoitua kasaan yhdenkin onnistuneen kuvan, niin homma kannatti!

Kuvan koira ei liity iltakuvaukseen mitenkään, muuten kuin että aiemmin päivällä paistoi ja kävin koirapuistossa harjoittelemassa noiden vilkkaasti liikkuvien veijareiden kuvaamista 🙂

Mutta tämän kerran pointtina oli, että vaikka aurinko laskee, voi silti kuvata. Pitää vain oppia näkemään valoisat kohdat. Esimerkiksi kaupungissa voi hyvinkin harrastaa katukuvausta kirkkaiden mainosten kohdalla. Tähän liittyen meidän piti etsiä kuva, jossa valo lankeaa jalankulkijan kasvoille. Toinen kuva piti ottaa siluettina. Molemmissa ideana on säätää valo kirkkaan mainoksen kohdalla, astua taaksepäin ja koota kuva ja sitten odottaa ohikulkijoita…

Tämä valikoitui kasvokuvaksi siksi, että se oli ainut joka onnistui… otettu vähän ennen auringonlaskua, kun oli vielä vähän valoa. Täysin pimeässä juuri mikään mainos ei tuntunut tarjoavan niin paljon valoa, että suljinnopeuden olisi saanut riittäväksi niin etteivät kuvat tärähdä.

Tähän liittyen toinen sivuhuomio: vieraiden ihmisten valokuvaaminen on myös niiin vaikeaa! Itse koen kovin vaikeaksi vieraiden kuvaamisen, vaikka lain mukaan (ainakin täällä) julkisella paikalla saa kuvata kaikkea. Kun toisaalta jos menet etukäteen juttelemaan ja kysymään luvan, niin kuvista ei tule kovin luonnollisia. Noita siluettikuvia ottaessakin ongelma oli että ihmiset luulivat minun kuvaavan niitä mainoksia ja kohteliaasti jäivät odottamaan, että saan kuvan otettua eivätkä suostuneet kävelemään kuvaan…

Kolmas kuvaharjoitus oli pitkä valotusaika. Jalustaahan emme omista ja toisaalta kurssin vetäjä  Kathleen sanoi että itse vihaa niiden kuljettamista mukana ja sanoi että yleensä pitkän valotuksen pystyy ottamaan roskiksen, penkin tms. päältä. Ja katso! Kuin tilauksesta tasaisia tolppia joiden päältä kuvata. Harmi vain, että illalla oli kovin vähän liikennettä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että valokuvaus vaatii kärsivällisyyttä, lämpimiä vaatteita ja lisää kärsivällisyyttä. Itse olin varustautunut fleecekerrastolla ja lammasnahkakintailla, joten pärjäsin kohtuullisesti, mutta kurssitoverit olivat (jälleen) reissussa mm. ilman hanskoja, joten kylmähän siinä tulee. Joskin itsekin lämmittelin kyllä pitkällä suihkulla kotiin tultuani. Pitemmillä kuvausreissuilta palattuani olen kyllä säännönmukaisesti ollut kylmissäni.

Kärsivällisyyttä tarvitaan rutkasti! Kathleenin mukaan se on se, mikä erottaa hyvän valokuvaajan erinomaisesta. Monet meistä joko ottavat ensimmäisen mahdollisen kuvan pohtimatta muita mahdollisuuksia tai jos kuva epäonnistuu, toteavat että nyt kävi näin, kun tosikuvaaja odottaa kunnes valo on juuri oikea tai juuri oikea kohde kävelee ympäristöön tai palaaa uudelleen ja uudelleen  paikkaan kunnes saa täydellisen kuvan. Kathleenin vinkki oli kantaa mukana jotain musiikkia, laitta se soimaan ja odottaa kolme kappaletta ja jos kuva ei sinä aikana tapahdu niin hyvä on. Ajan arvioiminen kun on vaikeaa ja odottavan aika on kovin pitkä… 🙂