Juteltiin tässä erään kaverin kanssa Skypessä hiljattain ulkomaille muuttamisesta. Vielä ehkä opiskeluaikanakin oli sellainen naivi käsitys, että lääkäreitä tarvitaan joka puolella ja ulkomaille muuttaminen olisi helppoa. Kuka ei haluaisi koulutettua veronmaksajaa töihin? Totuus on kuitenkin toinen. Sen lisäksi, että lääkäreitä koskevat samat työlupa- ja viisumiasiat, on matkalla pari muuta kiemuraa.

Tutkinto-asiat. Suomessa tehtyä tutkintoa ei  noin vain tunnusteta ulkomailla. EU:ssa sen pitäisi onnistua, mutta pitkään paperiprosessiin (ja kohtuullisiin käsittelymaksuihin) saa varautua. Vielä villimpi on käytäntö EU:n ulkopuolella. Esim. USA on surullisenkuuluisa monivaiheisista tenteistään, jotka alkavat aina prekliinisistä biokemian tiedoista. Joita kukaan meistä ei ole käyttänyt kymmeneen vuoteen, että vähän sama kuin hakisit lääkikseen uudestaan. Vaiheita on kolme päätyen aina videoituun potilastilanteeseen ja jokainen vaihe maksaa kohtuullisesti.

Käytännössä hakuprosessit ovat niin pitkiä ja monipolvisia, että ihan sellainen ”olisipa kiva surffailla vähän aikaa Australian auringossa”-motivaatio ei välttämättä kanna.

Tilanne helpottuu jonkinverran sitten, kun olet erikoislääkäri. EL:n papereiden saanti vie  6 v perustutkinnon jälkeen, joista itseltä puuttuu lähes 4. Eli ihan nuorena sitä kautta ei maailmalle lähdetä, teoreettisesti aikaisintaan 31-vuotiaana. Olettaen ettet hanki lapsia prosessin aikana.

Kieli. Työnkuvaan kuuluu se, että suullinen informaatio on ymmärrettävä ja annettava justiinsa eikä melkein eli kielitaidon on oltava vahva. Itsellä rajaa maat käytännössä englantia puhuviin. Jälleen en sano, etteikö tahto vie vaikka harmaan kiven läpi, mutta motivaation on oltava kohdallaan ja suunnitelmien melko pitkäjänteisiä jos lähtee maahan jonka kieltä ei kunnolla puhu. Lisäksi töissä pitää pystyä puhumaan potilaan kieltä eli sellainen yritysmaailma-tyyppinen ratkaisu, missä kaikkien yhteinen kieli on englanti, ei tule onnistumaan.

Työkokemus. Karua oli myös huomata, että valmistumisen jälkeen ulkomaille lähdön mahdollisuudet kapenivat huomattavasti. Opiskelijoille on erilaisia vaihto-ohjelmia ja yliopistoilla itselläänkin erilaisia harjoitteluohjelmia. Valmistumisen jälkeen yliopisto, kotimainen tai ulkomainen, ei tarjoa sinulle mitään. Perusongelmahan tässä on se, että valmistunut lääkäri ei, etenkään Suomen ulkopuolella, osaa mitään ja vaatii koulutusta=aikaa=rahaa. Eikä se merkitse mitään, että Suomessa olet saattanut työskennellä valmistumisen hetkellä jo vuosia aika vaativissakin hommissa, koska ulkomailla se nyt vain ei ole tapana ja that’s it. Siihenastinen työkokemuksesi nollautuu. Muualla maailmassa kun valmistuu lääkäreitä, jotka eivät ole välttämättä potilaaseen koskeneetkaan ennen valmistumista tai eivät ainakaan itsenäisesti tehneet yhtään päätöstä.

Tämä kaikki ylläoleva on tullut yllätyksenä täällä myös monelle paikalliselle, koska täällä kuten varmaan kaikkialla maailmassa on etenkin maaseudulla pulaa lääkäreistä. Monella maalla onkin erilaisia ohjelmia, joissa maahantuloa helpotetaan jos suostut muuttamaan jonnekin näistä pula-alueista. Valitettavasti ne eivät sitten aina muuten ole niitä kaikkien trendikkäimpiä asuinalueita… 🙂