Aihe on niin herkkä, etten halua kirjoittaa omalla nimelläni. En myöskään tiedä, miten blogin kirjoittaminen vaikuttaisi työnhakuprosessiin. Ei välttämättä niin kovin positiivisesti; ahdistuksen ja alemmuudentunteen kanssa taisteleva hermoheikko ei ihan vastaa kuvaa siitä itsevarmasta, kypsästä ja kylmäpäisestä ammattilaisesta, jota koetan työnantajille myydä. Kasvottomana on myös helpompi kirjoittaa rehellisesti vaikeista tunteista, joita tuskin omassa päässänikään uskallan käydä lävitse.

Kertoisinko ensin hieman taustaani vai käynkö suoraan kuvaamaan tuntemuksiani? Maalaan ainakin aluksi nykyhetkelle reunat, jotta kirjoitukseni motivaatio selviää. Kirjoitan pro gradu – työtäni ja etsin ensimmäistä vakituista työpaikkaa. Valmistun hyvästä yliopistosta kohtalaisin arvosanoin. En niin hyvin arvosanoin, kuin olin olettanut, mutta en myöskään niin surkein, kuin ahdistuneena ajattelen. Minulla on jonkin verran alan työkokemusta, josta suuri osa ulkomailta. Tällä hetkellä en ole töissä.

Olisiko kuitenkin tärkeämpää kertoa luonteestani jotain, sillä sehän tämän tarpeen kirjoittaa oikeastaan on synnyttänyt. Olen se ala-asteen hymytyttö, joka on aina suoriutunut erinomaisesti, vähintäänkin pärjännyt hyvin. Olen ollut luokkani paras ja suorastaan loistanut myös urheilussa. Empaattisuuteni ja pärjäämiseni ovat sallineet minun olla iloinen ja sosiaalinen sekä muiden hyvinvoinnista kiinnostunut. Olen ollut muiden apuna ainakin tarpeen tullen, mutta usein myös pyytämättä tuputtanut neuvojani ja myötätuntoa. Minulla on laaja tuttavapiiri, ihana poikaystävä ja lämpimät välit perheeseeni. Asun kauniissa asunnossa unelmieni korttelissa ja olen usein huomannut ajattelevani: ”Eläisin unelmaani, jos vain saisin töitä.”