Kotona on mukava viettää aikaa. Raskaan työpäivän jälkeen, heittäydyt sohvalle jalat ojossa. Huokaat syvään. Tai sitten istahdat lempi nojatuoliisi. Avaat television iltaohjelmat. Rentoudut. Keität kupillisen kahvia. Teevesi viheltää iloisesti keittiössä.

Minä ja monet muut ikäiseni haluavat kotoa pois. Herään aamulla ja heittäydyn sohvalle, missä makaan suurimman osan päivästä. Välissä katoan internetin kiehtovaan maailmaan. Vaihdan huonekalujen paikkaa, teevettä on keittetty jo monesti. Yritän pitää unirytmini kunnossa, mutta se on vaikeaa. Iltaisin minua ei väsytä, koska en tee mitään. Tai sitten nukahtelen pitkin päivää, koska työttömyysputki on tehnyt minusta passiivisen. Kotini on vankilani. Olen yrittänyt kaikkeni. Seuraan joka päivä tiettyä rutiinia. Mihin ei kuulu töitä. Tällä hetkellä voisin tehdä töitä jopa ilmaiseksi, työvoimatoimiston palkaton harjoittelu avaa ovia, jos ovet avattaisiin. Kun ei ole töitä. Ei tässä nyt auta sanssikortit, ei harjoittelut. Töitä ei ole. Joskus kallistun ajattelemaan, ettei myöskään tule, mutta yritän monen muun nuoren aikuisen tavoin jaksaa yrittää. Päivästä toiseen. Uudestaan ja uudestaan.

En ole niitä nuoria aikuisia, jotka eivät halua tehdä mitään. Jotka ovat lopettaneet yrittämisen. Olen laittanut kymmeniä työhakemuksia. Olen ollut kymmenissä haastatteluissa, mutta saan palkaksi vain sähköpostia, missä kehotetaan nauttimaan aurinkoisesta keväästä. Se laskee itsetuntoa. Miksi minua ei tarvita? Miksi minä en kelpaa? Mitä minä teen väärin? Pelkään, että minulle käy samoin, kuin osalle: En enää vain jaksa nousta ylös. Pimeys on keskellä kevättä niin syvä, ettei valoa näy.

Työvoimatoimiston työntekijäni ihailee sitkeyttäni. Tokaisee usein, miten sä jaksat. Ei ole helppoa. Ei niin, ja lähden tyhjin käsin. Samassa tilanteessa painivat niin monet muutkin. Kirjoitetaan siitä, miten nuoret syrjäytyvät, mutta onneksi nuorisotakuu pelastaa. Hieno juttu, että  meillä on nuorisotakuu, mutta kuinka moni siitä hyötyi? Oma sanssikorttini tuli tänään postissa. Olen kiertänyt paikkakuntani jokaisen kaupan ja marketin, kysynyt onko minulle töitä, teen ilmaiseksi tätä harjoittelua, mutta kassalla levitetään käsiä ja tarjotaan ei oota. Mielenterveys tässä kärsii. Ensimmäiset kuukaudet jaksoin herätä, olla toiveikas ja tehdä kaikkea mihin ei ollut energiaa kun olin työelämässä. Parhaimmillani olen tehnyt kahta työtä samaan aikaan. Ihmisenä olen aktiivinen ja passivoidun helposti. Onko minulla ratkaisu työttömyyteen? Ei ole. Jos olisi, jonottaisin eduskuntaan. Kunhan valitan ja toivon, että vielä lykästää. Ilman yrittämistä, ei voi työllistyä. Valko Venäjällä säädetään sanktioita työttömyydestä. Olisin varmasti jalkapuussa, jos sama käytäntö olisi Suomessa. Media kirjoittaa nuorista jotka lusmuilevat, jäävät kotiin, ryyppäävät sossurahat parempiin suihin, jonkun verorahoilla, menkää töihin. Pyydän, kirjoittakaa joku meistä, jotka yrittävät. Jotka lähettävät nipun työhakemuksia. Herättäkää joku jossain. Tämä ei voi jatkua näin.

Samalla haluan sanoa teille, jotka käytte töissä. Olette voittaneet loton jättisumman ja jos on vakipaikka, olette tuplanneet ja olette kaksinkertaisia voittajia. Nauttikaa. Täysin rinnoin. Palkalliset lomat ovat yhtä harvinaisia kuin toimivat parisuhteet. Kun elänyt monta kuukautta niin, että jokainen päivä on lauantai, minulla on aina viikonloppu, alkaa koti muuttua vankilaksi. Älkääkä sanoko, että niskasta kiinni, kyllä töitä tekevälle löytyy, niitä niinsanottuja ”paskaduuneja” tässä haetaankin, töitä mikä ei keskiluokkaistuneelle suomalaiselle kelpaa. Älkää marmattako, miten aina pitää olla töissä. Työ pitää ihmisen kunnossa ja usein myös terveenä. Palkkakin on tervetullut lisä. Kuka nyt ei tahtoisi maksaa vuokraa ja laskuja, mennä kerrankin kauppaan niin, ettei tarvitse laskea aivan jokaista senttiä.

Haluan pois kotoa. Muiden koteihin. Haluan töihin. Pois tästä putkasta, arjen oravanpyörään.