Tämä päivä
Ikkunoiden takana ilma on harmaa. Lähemmäs näkymättömät sadepisarat rummuttavat kotoisasti ruutuja, aurinko on vielä pakomatkalla. Itsekin olen vetäytynyt sisätiloihin suosikki lohtuvaatteeni lämpimään syleilyyn. Telkkarista tulee Frendejä, tietokoneelta ystävieni Facebook-kuulumiset, vaahtokarkit notkuvat lempeästi suupielillä. Tää tyttö on hattaraa.
Yllättävän moni on ilmoittanut sosiaalisessa mediassa yllätyskihloista, uudesta parisuhteesta ja eritoten ”vaikeasti selitettävästä parisuhteesta”.
Omien ystävieni kohdalla tämä usein tarkoittaa jonkinlaista polyamorista ratkaisumallia omiin ihmissuhteisiin. Jopa vanhoja Frendit jaksoja katsellessani törmään tähän monisuhteellisuusteoriaan.
Sarjan hahmo Chandler tapaa kauniin naisen jota tämä pyytää treffeille. Tyttö suostuu, mutta kertoo olevansa aviossa. Treffit eivät aviomiestä haittaa, eihän tämä ole mustasukkainen tytön poikaystävästäkään. Millainen suhde voi sitten kehkeytyä tytön ja Chandlerin välille? Seksuaalinen.
Niimpä niin. Ei polyamoria siis niinkään uusi juttu ole. Tabu? Ehkä. On polyamoriassa varmasti fiksuja juttuja. Jokainen meistä varmasti tuntee kielletyn hedelmän houkutuksen. Kun lupa annetaan, houkutus poistuu. Vaikka tilaisuus tulisi käydä naapurin nurmella kurkkimassa, ei välttämättä enää tee mieli. Olen itsekin sanonut paremmalle puoliskolleni, että jos mieli tekee, asiasta voidaan keskustella. Toistaiseksi ei ole tarvinnut ja oman mustasukkaisuuteni nimissä toivon, ettei tarvitsekaan. Vaihtehtoja kuitenkin on ja kortit on lyöty pöytään. Ihmissuhteet ovat muutenkin kuin venäläistä rulettia. Pitää vain toivoa, ettei kuula kalahda omaan kalloon ja että suuremmilta sydänsuruilta vältyttäisiin.
Olen joskus kokeillut avointa suhdetta, mutta ei ollut minun juttuni aivan täysin. Vaikka ketään ihmistä ei voi omistaa, en voi kiistää, etteikö minusta löytyisi omistushaluisia luonteenpiirteitä. Se on varmasti yksi syy, miksi minulla on kumppanini kanssa 100%match. Välillämme on myös kyky keskustella vaikeistakin asioista, osaamme riidellä ja sopia. Luottamus on parasta. Vaikka salattavaa ei ole, voi silti jättää oman Facebookin tai kännykän lojumaan aukinaisena minne sattuu. Vaikka jaamme elämämme yhdessä, on silti yksityisyyden kunnioitus yksi tärkein asia. Polyamorisissa suhteissa puhutaankin juuri luottamuksesta. Sitä pitää olla. Ja kaikkea edellämainittua. Olen kuullut myös polyamoristeilta puuttuvan mustasukkaisuuden ja omistamisen tunteet. Ovatko he siis normaaleja ihmisiä, friikkejä, vai peräti sirkustaiteilijoita?
Järkeviä ja rohkeita? Sitä ainakin. Vaatiihan se ihmiseltä tietynlaista sisua pysytäkseen jakamaan sen mikä itselle on kaikkein rakkainta. Ilmeisesti moniavoisten suhteet myös kestävät pidempään, koska perinteinen rakastutaan/eletään/erotaan-kaava menee rikki.
Väitän olevani rakastunut. Kahden vuoden seurustelun jälkeenkin lasken tunteja seuraavaan tapaamiseen. Mutta eivät muut viehättävät ihmiset silti ole mihinkään kadonneet. Minun tapauksessani, he eivät vain yllä sille tasolle mitä kumppanillani on minulle tarjota. Onko hän sitten yli-ihminen, koska pystyy tarjoamaan minulle kaiken tarvitsemani? Vai olenko minä naiivi? Ovatko polyamoriassa elävät ihmiset ahneita kun toisinaan ajattelevat, ettei yksi ihminen pysty tarjoamaan kaikkea, olenko minä tyytyväisempi vähempään? Oli miten oli, vihaan myös muutoksia. Tuttu ja turvallinen arki on se mistä haaveilen. Kaiken kattava tylsyys. Minulle luo tarpeeksi seikkailua hymyilevä katse vieraalta ihmiseltä tai punastuttava flirttiyritys.
Oli miten oli. Meitä on moneen junaan. Mainittakoon myös, että tässä harmaassa maaliskuussa meille tulee 2-vuotta täyteen yhteistä eloa. Rakkaus olkoot ikuista. Muuttakoon vain muotoaan. Pus!
