Tyttöni mun

4.2.2017 austinjade

Päiväkirja

Kirjoitin teini-ikäisenä päiväkirjoja. Aika tarkalleen 14 vuotta sitten lopetin kuitenkin kirjoittamisen, jostain syystä se vain jäi. Ehkä teini-ikäisen ahdistus antoi viimein periksi rakastumisen myötä tai jotain, ehkä elämän vauhti vain koveni. Tiedä häntä.

Tässä vaiheessa elämää päätin kuitenkin alkaa kirjoittaa uudestaan. Tylsän vihkon sijasta kävin ostamassa kauniin kovakantisen kirjan ja sen tyyliin sopivan kynän ja aloin purkamaan ajatuksiani paperille pitkästä aikaa. Oman kasvunsa huomaa kirjoittamastaan yllättävän hyvin. Itse asiassa kirjasta on nopeasti tullut enemmänkin tajunnanvirtakirja, tietynlainen ajatusseula, johon voi kaataa kaikki päässä liikkuvat ylimääräiset ajatukset. Lukemalla kirjoittamaansa omia ajatuksiaan pystyy jotenkin prosessoimaan paremmin.

Heitin teini-iän päiväkirjani pois muutamia vuosia sitten. Olin selannut omat päiväkirjani jo koirankorville ja päätin, että ne ovat viimein tehneet tehtävänsä. Muistan hyvin, mitä olin nuorena ihmisenalkuna kirjoittanut. Paljon ahdistusta, vihaa ja pelkoa. Paljon epäonnistuneita romansseja. Epätietoisuutta siitä, mikä olen ja miksi olen. Hyväksynnän puutetta ja yksinäisyyttä. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että en halua enää palata niihin muistoihin. Se olin minä, joka ne sanat kirjoitti, mutta keskeneräinen ja rikkinäinen sellainen. Nyt ne muistot sattuvat, enkä ole enää sama ihminen kuin silloin.

Oman muutoksensa tajuaa pienistä asioista. Kuten siitä, miten erilaisiin asioihin ja vastoinkäymisiin suhtautuu. Olen aina ollut vähän drama queen, mutta nuorena enemmän ja intohimoisemmin. Ymmärrän muutokseni myös siitä, miten suhtaudun ihmisiin nykyään ja millaisiin ihmisiin törmään matkoillani. En pelkää enää ihmisiä kuten ennen, en pelkää tavata uusia ihmisiä, koska nämä saattaisivat torjua sen, millainen olen. En ole enää vihainen. Mitä enemmän olen rohkeasti oma itseni ja mitä paremmaksi oman itseni tunnen, sitä enemmän tapaan samanhenkisiä ja avoimella mielellä varustettuja ihmisiä. Viime vuosina olen tavannut todella upeita ihmisiä enemmän kuin koskaan.

Elämässä tapahtuu ja pienet kolhut korjaantuvat ajan myötä. Siksi tällä hetkellä Flegmaatikkojen Selkäranka on yksi niistä kappaleista, joiden voimalla painan päivä toisensa jälkeen eteenpäin, tuli vastaan mitä tuli.

Avainsanat: #ihmiset, #nuoruus, #päiväkirja, #ystävyys

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

7.1.2017 austinjade

Teinidraamaa

Teini-iässäni yksi draamasarja oli ylitse muiden, nimittäin Dawson’s Creek. Muistan hyvin miten odottelin jokaista viikon jaksoa innolla, elin sarjan hahmojen mukana ja metsästin jokaisen jakson jälkeen sarjassa kuultua musiikkia. Nyt kun sarja on löydettävissä netin suoratoistopalveluista, päätin pitää pitkästä aikaa kunnon Dawson’s Creek -maratonin ja katsoa, miltä monia tunteita liikuttanut sarja näyttäisi aikuisen silmin.

Seurasi jänniä havaintoja. On totta, että sarjan asetelma on hieman korni. Parikymppiset näyttelijät esittävät 15-vuotiaita, mutta puhuvat ja käyttäytyvät kuin kolmekymppiset. Sen sijaan aikuishahmot puhuvat ja käyttäytyvät paikoin kuin 15-vuotiaat. Osa dialogista on kökköä, mutta sarjan sydän on edelleen paikallaan. Vähän nurinkurinen ikäasetelma on luultavasti tarkoituksellista, sillä sarja sai kelailemaan omaa tunne-elämääni uudestaan.

Jep, lähestyn neljääkymppiä hitaasti mutta varmasti, mutta tietyissä tilanteissa ja etenkin ihmissuhteissa käyttäydyn paikoitellen edelleen kuin teini. Aikuismainen käytös ei ole aina helppoa, joissakin asioissa sitä vain turvautuu pari vuosikymmentä sitten käytettyihin malleihin. Ja kun mopo lähtee käsistä esimerkiksi humalassa, järkevä aikuismainen käytös pakenee välittömästi kauemmas.

Ja voi kiesus ihastuksen tunteen kanssa. Olen selvästikin ihastunut voimakkaasti liian harvoin, sillä huvitan välillä itseänikin omalla käytökselläni ja ajatusmaailmallani. Yhtäkkiä sanon typeriä asioita, ylitulkitsen kaikkia reaktioita, välttelen ihmistä jos epäilen käyttäytyneeni nolosti ja ylipäätään pääkoppa pyörittää samanlaista kelaa kuin teini-ikäisenä. Jos joku on tämän tunteen kanssa parempi, niin onnittelen, mä en hallitse sitä tunnetta lainkaan.

Dawson’s Creek pyörii lähes yksinomaan ihmissuhdeongelmien ympärillä ja korostaa niitä. Jokaisella ihmisellä on tragediansa ja murheensa. Ihmissuhteet muodostuvat ja katkeilevat jatkuvasti, eikä hengähdystaukoja tunneta. Toisaalta, ainakin oma elämäni tuntuu toimivan niin, että kaikki asiat tapahtuvat ryppäissä. Ei yhtä mullistusta ilman toista. Kun ihmissuhteissa tapahtuu, ne asiat korostuvat elämässä huomattavasti ja ottavat todella merkittävän roolin. Sellaista elämä kai on. Vaikka oma tunne-elämä ei enää ole samalla tavalla myrskyistä kuin 15-vuotiaana, niitä myrskyjä tapahtuu toki edelleen, ainoastaan harvemmin ja niihin osaa suhtautua eri tavalla. Ne tunnistaa, niiden olemassaolon tiedostaa eri tavalla. Ja sanottiinhan sarjassa tiettyjä asioita todella kivasti myös. Suudelma on vain lopputulos, mielenkiintoisempaa on se halu ja odotus. Ja kuten Joey, myös minä olen se tyttö, joka otetaan friendzonelle mutta jonka kanssa ei deittailla. Joeyyn samaistun sarjassa muutenkin eniten.

Elämä on joskus hieman teinidramaattista. Ainakin mun elämäni. Mikäpä siinä, kun asialle voi nyt nauraa huolettomasti.

Ja voi hitsit, se musiikki. Niin paljon hienoa musiikkia sarja elämääni toi, muutaman kaksi vuosikymmentä mukana säilyneen ikilempparin. Wine Fieldin Man on the Mast on yksi näistä, biisi johon ei kyllästy ikinä ja joka ikinen kerta saa jonkinlaisen tunnereaktion aikaan.

Suhteet Oma elämä Suosittelen Ajattelin tänään