Teinidraamaa
Teini-iässäni yksi draamasarja oli ylitse muiden, nimittäin Dawson’s Creek. Muistan hyvin miten odottelin jokaista viikon jaksoa innolla, elin sarjan hahmojen mukana ja metsästin jokaisen jakson jälkeen sarjassa kuultua musiikkia. Nyt kun sarja on löydettävissä netin suoratoistopalveluista, päätin pitää pitkästä aikaa kunnon Dawson’s Creek -maratonin ja katsoa, miltä monia tunteita liikuttanut sarja näyttäisi aikuisen silmin.
Seurasi jänniä havaintoja. On totta, että sarjan asetelma on hieman korni. Parikymppiset näyttelijät esittävät 15-vuotiaita, mutta puhuvat ja käyttäytyvät kuin kolmekymppiset. Sen sijaan aikuishahmot puhuvat ja käyttäytyvät paikoin kuin 15-vuotiaat. Osa dialogista on kökköä, mutta sarjan sydän on edelleen paikallaan. Vähän nurinkurinen ikäasetelma on luultavasti tarkoituksellista, sillä sarja sai kelailemaan omaa tunne-elämääni uudestaan.
Jep, lähestyn neljääkymppiä hitaasti mutta varmasti, mutta tietyissä tilanteissa ja etenkin ihmissuhteissa käyttäydyn paikoitellen edelleen kuin teini. Aikuismainen käytös ei ole aina helppoa, joissakin asioissa sitä vain turvautuu pari vuosikymmentä sitten käytettyihin malleihin. Ja kun mopo lähtee käsistä esimerkiksi humalassa, järkevä aikuismainen käytös pakenee välittömästi kauemmas.
Ja voi kiesus ihastuksen tunteen kanssa. Olen selvästikin ihastunut voimakkaasti liian harvoin, sillä huvitan välillä itseänikin omalla käytökselläni ja ajatusmaailmallani. Yhtäkkiä sanon typeriä asioita, ylitulkitsen kaikkia reaktioita, välttelen ihmistä jos epäilen käyttäytyneeni nolosti ja ylipäätään pääkoppa pyörittää samanlaista kelaa kuin teini-ikäisenä. Jos joku on tämän tunteen kanssa parempi, niin onnittelen, mä en hallitse sitä tunnetta lainkaan.
Dawson’s Creek pyörii lähes yksinomaan ihmissuhdeongelmien ympärillä ja korostaa niitä. Jokaisella ihmisellä on tragediansa ja murheensa. Ihmissuhteet muodostuvat ja katkeilevat jatkuvasti, eikä hengähdystaukoja tunneta. Toisaalta, ainakin oma elämäni tuntuu toimivan niin, että kaikki asiat tapahtuvat ryppäissä. Ei yhtä mullistusta ilman toista. Kun ihmissuhteissa tapahtuu, ne asiat korostuvat elämässä huomattavasti ja ottavat todella merkittävän roolin. Sellaista elämä kai on. Vaikka oma tunne-elämä ei enää ole samalla tavalla myrskyistä kuin 15-vuotiaana, niitä myrskyjä tapahtuu toki edelleen, ainoastaan harvemmin ja niihin osaa suhtautua eri tavalla. Ne tunnistaa, niiden olemassaolon tiedostaa eri tavalla. Ja sanottiinhan sarjassa tiettyjä asioita todella kivasti myös. Suudelma on vain lopputulos, mielenkiintoisempaa on se halu ja odotus. Ja kuten Joey, myös minä olen se tyttö, joka otetaan friendzonelle mutta jonka kanssa ei deittailla. Joeyyn samaistun sarjassa muutenkin eniten.
Elämä on joskus hieman teinidramaattista. Ainakin mun elämäni. Mikäpä siinä, kun asialle voi nyt nauraa huolettomasti.
Ja voi hitsit, se musiikki. Niin paljon hienoa musiikkia sarja elämääni toi, muutaman kaksi vuosikymmentä mukana säilyneen ikilempparin. Wine Fieldin Man on the Mast on yksi näistä, biisi johon ei kyllästy ikinä ja joka ikinen kerta saa jonkinlaisen tunnereaktion aikaan.