Kultaiset saranat
Mistä edes aloittaisin? Sanottavaa olisi paljon ja kun kaapin ovet ovat viimein avoinna, kaiken haluaisi ladata ulos isolla rykäyksellä. Ehkä kuitenkin valitsen sen perinteisen tien.
Olen katsellut tätä maailmaa muutamia vuosia vajaat 40 vuotta ja tiennyt lapsesta asti olevani erilainen muista pojista. Jo päiväkoti-ikäisenä kaveripiirini koostui pääsääntöisesti tytöistä, olin jo silloin ”yksi tytöistä” ja tämä oli minulle täysin normaalia. Poikien leikit ja seura eivät kiinnostaneet ja muistan kokeneeni sen maailman hieman ahdistavaksi. Kotona kuitenkin kulutin paljon sen ajan poikakulttuuria, Transformers, He-Man ja muut kasarin ns. ”poikasarjat” olivat kova juttu. En silti vain missään vaiheessa sopeutunut poikien seuraan yhtä hyvin kuin tyttöjen.
Isäni luultavasti luuli minun olevan homo ja selkeästi myös pelkäsi sitä. Olen kuitenkin aina kiinnostunut vain tytöistä romanttisesti ja seksuaalisesti. Komea ja karismaattinen mies saattaa aiheuttaa pienen ”man-crushin”, mutta seksuaalisesti en ole koskaan ollut miehistä kiinnostunut. Mitä enemmän ikää tuli, sitä enemmän kuitenkin tunsin eriytyväni miesporukoista. Tietty ahdistuneisuus stereotyyppistä mieskulttuuria kohtaan on vain lisääntynyt ja erityisesti miesten keskustelua seksistä, autoista, remontoinnista ja muusta miehekkäästä olen tyytynyt vain seuraamaan hiljaa. En sovi joukkoon.
Kysymys siitä, millainen niin sanotun ”kunnon miehen” kuuluisi olla, on vaivannut minua teini-ikäisestä asti. Tiesin olevani jo lapsena naisellisempi kuin muut miehet. Tämä myös tehtiin minulle useasti selväksi. Mies ei itke, mutta minä itkin. Mies ei näytä tunteitaan, minä sen sijaan olen mitä kummallisempi tunnekimppu. Mies ei saa pitää tytöille suunnatusta pop-musiikista, miehen kuuluu leikkiä sotaleikkejä, miehen kuuluu olla sitä ja tätä. Minä olin ehkä jotain jostain, mutta kun lukioikäisenä olisin mieluummin lukenut Demiä kuin Suosikkia, aloin ahdistua ympäristön paineissa vain koko ajan lisää ja kapinoin. Paitsi että minun kapinani olivat meikit, hiusvärit ja värikäs vaatetus. Aloin tulla ahdistetusta kuoresta pala palalta esiin, enkä ymmärtänyt itseäni.
Lopullinen älynväläys ja tietty vapaus itseäni kohtaan tuli lopulta alle parikymppisenä erään ihmissuhteen epäonnistuttua. Itkin huoneessani ja isäni tuli lohduttamaan. En ilmeisesti osannut ottaa lohdutusta vastaan kuin mies, joten isäni teki päätelmiä ja kysyi: ”luuletsä olevas joku nainen?”. Tuon jälkeen päässäni alkoi kirkastua. Naisellinen mies, miehekäs nainen. Koin olevani kumpaakin, sillä viihdyin vartalossani, mutta toinen puoli minusta tuli esiin jatkuvasti enemmän.
Aloin hyväksyä itsessäni tuon määritelmän, koska todellakin koin niin. Termeistä en ole koskaan välittänyt, mutta genderqueer ja demigirl olivat ne kaksi termiä, jotka lopulta loksahtivat. En tykkää käyttää noita termejä, mutta ne kuvaavat minua parhaiten.
Ja tässä minä nyt olen, aikuisena, itseni jo pitkään hyväksyneenä isänä, joka kuitenkin erottuu jatkuvasti muiden isien joukossa. Tyttäreni harrastuspiireissä minä olen se isä, joka ilmestyy paikalle jalassaan pinkit housut ja korvissa timanttikorvikset. Onnekseni olen pitkä, parrakas ja urheiluharrastusten ansiosta raamikas mies, joten minut ”hyväksytään”, tiettyyn pisteeseen asti. Itse asiassa koen olevani enemmän läsnä äitien kanssa. Transseksuaali en ole, en halua hormonihoitoja (estrogeeniä virtaa jo tällä hetkellä ihan riittävästi, kiitos vain!) enkä leikkauksia. Olen mitä olen ja tyytyväinen näin.
Tyytyväinen. Onnellinen. Vaikeita sanoja juuri nyt. Kaksi merkittävää ihmissuhdettani ovat päättymässä ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni jäämässä yksin. Se pelottaa tavalla, jota on vaikea kuvailla. Edessäni on paljon uusia, hienoja asioita, mutta paljon myös yksinäisen queer-ihmisen pelkoa. Perheeni jää tuekseni, sen tiedän, mutta uutta kohti on mentävä silti. Tästä tutkimusmatkasta haluan kirjoittaa. Olen väsynyt teeskentelemään jotain muuta kuin olen.
On aika alkaa elämään vihdoin minuna.