Oikeita, vääriä vai sittenkin välttämättömiä?

Pohdiskelin tänään isänpäivän kunniaksi muutamia menneitä vuosia ja itsensä etsimisen suurimpia karikkoja. On helppoa sanoa olevansa hyväksynyt itsensä, mutta käytännössähän matka on ollut paljon hankalampi.

Omalla kohdallani mielenkiintoisimpia näin jälkeenpäin ovat olleet hetket, jolloin omia rajojani etsiessä olen ylittänyt muiden rajoja. Joku ajattelematon kosketus, humalainen viesti keskellä yötä ja kaikkea muuta. Kaikille näitä varmasti sattuu, mutta itselleni harvemmin. Yleensä kun näin on käynyt, on elämässä ollut meneillään joku isompi asia, joka on saanut minut räpiköimään väkisin irti jostain, mitä en ole. Olen sinänsä onnellisessa asemassa, että niistä muutamista virheaskelista olen selvinnyt anteeksipyynnöllä. Ymmärrän nyt, että ”näitä sattuu” -hetket ovat luultavasti välttämättömiä ihmisen kasvua ajatellen.

Jotain vuosia takaperin graduni loppuvaiheilla minulle puhkesi paniikkihäiriö, jota hoitamaan opettelin meditoimaan. Joskus lasken numeroita, kunnes vartalo on lähes katatoninen, joskus taas kuuntelen klassista musiikkia ja täytän mieleni kuvilla paikoista, joissa olisin onnellinen. Niissä maisemissa ei tosin koskaan näy sitä matkaa, mikä määränpäähän on pitänyt kulkea. Luulenpa, että matkalla sinne kauneimpaankin mieleni maisemaan olen kääntynyt ensin parissa risteyksessä väärin. Tosin jos perillä odottaa jotain sellaista, mistä haluaa pitää kiinni, ne muutamat virheaskelet ovat olleet sen arvoisia.

Millainen musiikki sitten vie niihin maisemiin? Tällä hetkellä Martin Landhin Penumbra, joskus joku muu.