Itseään ei pääse karkuun. Montakohan kertaa olen vakuuttanut itselleni, että ”näin en enää toimi”, mutta lyönyt päätäni seinään silti aina uudestaan. Ehkä joistain kolhuista oppii paremmin kuin toisista, mene ja tiedä. Olen ollut aina todella ankara itselleni, etenkin omia virheitäni kohtaan. En tiedä, miksi itselleen on joskus vaikea antaa anteeksi.

Siitä huolimatta nykyhetkessä on helppo nähdä, etten ole enää sama ihminen mitä olin viisi vuotta sitten, vain vilkaisu hopeisiksi lakattuihin kynsiini riittää. Pidän joka päivä päälläni jotain, josta pystyn muistuttamaan itseäni, että olen mennyt eteenpäin ja oikeasti ottanut sen askelen, jota pelkäsin vuosikausia.

Ihminen ja elämä muuttuvat ja ainoastaan muutos on pysyvä olotila. Vaikka tiedostankin tämän, samoihin kuoppiin kompastuu vuodesta toiseen. Ja vaikka oma ajattelu muuttuu aikojen ja näkökulmien laajentumisen mukana, jotkut ajatuskehät vain kiertävät vuodesta toiseen. Niinpä kerta toisensa jälkeen käy näin:

Ehkä tärkein asia, jonka olen vuosien varrella oppinut, on itselleen nauraminen. Kaikkea ei tarvitse aina ottaa vakavasti ja kaikkein vähiten itseään. Sellaisinakin hetkinä, kun tuntee olevansa huonoin ihminen maan päällä, on hyvä muistaa että jokainen ihminen kokee niitä tunteita joskus. Täydellisyys on tylsää.

Olen toistellut kyllästymisen asti läheisilleni sitä, miten toista ihmistä ei voi muuttaa, jokaisen on löydettävä se muutos itsestään ja mentävä sitä kohti. Olen itsekin tämän asian kanssa vielä kesken, enkä todellakaan osaa muuttaa joitakin itselleni haitallisia käytös- ja ajatusmalleja. Pitäisikö se asia vain hyväksyä? Kuinka paljon tällaiset rosot lopulta tekevät minusta minut?

Ikuisessa keskeneräisyydessä on jotain todella kiehtovaa.