Olen analyyttinen ihminen, enkä ole niellyt omaa muutostani ja kasvuani pureksimatta. Erityisesti otsikossa olevaa kysymystä olen pohtinut itsekseni monesti. Monet kerrat olen miettinyt, että onko tämä nyt jotain oikeaa vai kuvittelenko vain kaiken?

Ongelman ytimessä on se, että me ihmiset olemme jo valmiiksi erilaisia kaikki. On miehekkäitä naisia ja naisellisia miehiä, jotka kuitenkin identifioituvat biologisen sukupuolensa mukaan. Jokainen ilmaisee itseään joka tapauksessa omalla tavallaan ja tietyllä tapaa onkin ollut aina helpompaa sanoa vain olevansa vähän naisellinen silloin tällöin. Kaikissa meissä on ripaus jonkin toisen sukupuolen ominaisuuksia.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Tilanteissa, joissa on pakko olla ns. ”miehekäs”, pukeutua miehekkäästi tilanteen mukaan ja käyttäytyä – tämä on suora lainaus – ”kuin mies”, koen esittäväni jotain mitä en ole. Isoimmat omaan sukupuolikäsitykseeni liittyvät ahdistukset ovat liittyneet juuri tällaisiin tilanteisiin. Muunsukupuolisiin liittyvissä nettikeskusteluissa törmää jatkuvasti ihmetykseen siitä, mihin eri muunsukupuolisia gendertermejä edes tarvitaan, koska biologisesti olemme mitä olemme. Minulle asian tunnustaminen itselleni tarkoittaa uskallusta ja vapautta olla minä, sekä ymmärrystä siitä millainen ihminen olen.

Tarkemmin tarkastelemalla olen huomanut, että oma naisellisuuteni on muodostunut opituista malleista ja tietynlaisesta sisäänrakennetusta viehätyksestä esimerkiksi ulkoisiin seikkoihin. Koko elämäni vierelläni on ollut vahvoja ja miehekkäitä miehen malleja, jotka ovat parhaansa mukaan yrittäneet opettaa, millainen on kunnon mies. Ja siitä huolimatta ihmiset, joista olen ottanut ihanteeni esimerkiksi käytöksen suhteen, ovat olleet poikkeuksetta naisia. Sen lisäksi sitä tunnetta, kun ensimmäistä kertaa laittaa kynsilakkaa tai meikkiä ja lähtee ulos, on mahdotonta kuvailla. Siinä tunteessa on yhtäaikaa jotain pelottavaa, mutta myös kotoisaa – juuri näistä asioista olen haaveillut, tällaisena minä itseni näen. Olen ulkoisesti muuten jotain miehekkään ja androgyynin välimaastosta, joten aika nopeasti olen yleensä huomannut, että pelko on ollut turhaa.

Ei ole yhtä tapaa olla nainen, ei yhtä tapaa olla mies, eikä yhtä tapaa olla muunsukupuolinen. Ei oikeastaan ole edes yhtä tapaa olla ylipäätään ihminen. Jokainen meistä on erilainen joka tapauksessa. Siitä huolimatta tästä asiasta kertominen ihmisille on lähes poikkeuksetta tuntunut siltä, kuin lausuisi Kavinskyn Nightcallin säkeistöä ääneen:

”I’m giving you a night call to tell you how I feel

I want to drive you through the night, down the hills

I’m gonna tell you something you don’t want to hear

I’m gonna show you where it’s dark, but have no fear”