”It’s marvellous, marvellous! Nothing will ever be as much fun. I’m going to photograph everything, everything!” 

                                                                                                            – Jacques-Henri Lartigue

Mikä on valokuva-arkistosi tulevaisuus?

Ennen siirtymistä digitaaliseen aikaan valokuvat olivat konkreettisia objekteja. Valokuva muodostui kemiallisten prosessien seurauksena valoherkälle pinnalle, filmille, jättäen jotain käsinkosketeltavaa taakseen.

Walter Benjamin kirjoittaa jo vuonna 1936 alkuperäisen kuvan jäljentämisestä mekaanisin keinoin.

 

”In principle, the work of art has always been reproducible. Objects made by humans could always be copied by humans. Replicas were made by pupils in practicing for their craft, by masters in disseminating their works, and, finally, by third parties in pursuit of profit. But the technological reproduction of artworks is something new.”

Valokuva on mahdollista jäljentää lukemattomia kertoja identtisenä alkuperäiseen. 2000 –luvulla valokuva ei ole menettänyt merkitystään, ehkä vain muuttunut valokuvauksen ollessa helppoa ja kaikkien käytettävissä. Olen miettinyt, kuinka monta kuvaa ihminen näkee päivittäin – tai ehkä pikemminkin kuinka monelle kuvalle ihminen altistuu päivittäin. Verrattuna 1900 – luvun alkuun kuvien määrä on moninkertaistunut ja samalla kuvien merkitys muuttunut. Ennen jokainen kuva sai osakseen huomiota, tänään olen jo ehtinyt puoleenpäivään mennessä käymään läpi sadoittain kuvia inspiraatiopulassa katsomatta niistä tarkemmin kuin ehkä kourallista.   

Valokuville on omat arkistonsa. Museo, kirjasto, ullakko, tietokone, facebook, instagram

Kuvat on helppo järjestää kategorioihin teeman, värin ja tekniikan mukaan. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Suorastaan rakastan arkistoja, eniten kuitenkin käsinkosketeltavia.

Viime aikojen kiehtovin arkisto, on ranskalaisen valokuvaaja Jacques-Henri Lartiquen Bibi 1920 –luvulta. Tutustuin Lartiquen töihin paremmin Lontoossa viime vuonna, kun kyseinen kokoelma oli näytteillä The Photographer’s Galleryssä. Lartique kuvasi rakastettuaan, entistä vaimoaan ja ainoan lapsensa äitiä aina suhteen ylväästä ja loisteliaasta alusta sen kurjaan loppuun. Madeleine Messager, eli Bibi, säilyy ikuistettuna satoihin mustavalkoisiin kuviin, jotka toimittavat virkaansa osana kiertävää kokoelmaa. 

Kutsun tätä arkistoksi, koska minusta se on eräänlainen henkilökohtainen ja intiimi arkisto Bibistä, rakkaudesta, kuluneistä vuosista, arjesta, luksuksesta ja muutoksista.  

Arkistoja luonehditaan ainutkertaisiksi, koskemattomiksi. Arkistot liitetään usein muistoihin ja historiaan, ja niinpä valokuvauksen suhteesta arkistoon on keskusteltu kiivaasti erityisesti 1980 -luvun jälkeen. Valokuvaus käsitetään ikäänkuin laitteena, joka auttaa muistamaan ja palauttaa muistot. Kyseenalaista on kuitenkin se, mitä valokuvaus teki muistoillemme. Miten yksityinen ja kollektiivinen muisti toimi ennen valokuvauksen keksintöä? Voinko pitää valokuviani luotettavina muistoina? Ovatko muistot visuaalisia?     

Mitä tapahtuu henkilökohtaisille valokuva-arkistoille kuoleman jälkeen?  

Teknologisten uudistusten myötä valokuvan merkitys objektina on heikentynyt. Käsinkosketeltavat arkistot korvaantuvat digitaalisilla. Alkuperäisen jäljittämisestä tulee mahdotonta, kontrolli omista kuvista heikentyy. Internettiin ladattua kuvaa ei pysty hävittämään samalla tavalla kun hävittäisit negatiivin ja kaikki kopiot.

Kirpputoreilta on vielä mahdollista löytää kasoittain hylättyjä, pyörimään jääneitä kuvia, joiden henkilöitä en tunnista. Se ei kuitenkaan tee niistä merkityksettömiä, luon itse omat muistoni ja merkityksen jokaisen kuvan kohdalla. Joskus käsinkosketeltavaa kuvaa jää tarkastelemaan pidempään, kuin niitä, jotka vilisevät silmieni ohi päivittäin digitaalisina.  

Onko digitaalisilla arkistoilla mahdollisuutensa ja paikkansa tulevaisuudessa? 

Kaikki kuvat Jacques-Henri Lartique 

Luen, david bate – the memory of photographykuuntelen, quantic – time is the enemy