Ruvetessani etsimään kuvaa, josta aloittaa tämä merkintä, elämäni alkoi lipua silmieni edessä. Mies hymyilemässä aamiaispöydässä, kaapimassa kakkutaikinan jämiä kulhosta, virnistämässä silmät viirussa ja peukut pystyssä. Minä täyttämässä kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän. Nyt jo eronnut ystäväpari Tallinkilla, sitten kaameassa lumisateessa Tallinnan vanhassakaupungissa. Syynä tähän elämän pikakelaukseen oli uusi kuvankatseluohjelma, joka latasi kuvia koneeltani.

Täytyy sanoa, että vaikutan kuvissa onnelliselta. Kuitenkin ueammin olen kuvaajana ja katson kuvattavaa. Hän hymyilee.

Viime viikot ovat olleet täynnä pieniä ihmeitä. Läheiseni aloitti pitkän harkinnan jälkeen terapian. Vauvani oppi ryömimään. Linnut tulivat takaisin sieltä jostain. Liverrys, kujerrus, nakutus täyttää huoneen, kun avaan parvekkeen oven. Väsymys sulaa vähitellen. Tulee takaisin, mutta kuitenkin. Minä hymyilen.

Ehkä parasta tässä lokikirjassa on ollut sen klassinen päiväkirjavaikutus: sitä huomaa omat mielentilansa ja tuntemuksensa selvemmin. Toiseksi, on ollut ihana saada jotain valmiiksi. Otettua kuva, kirjoitettua teksti, laitettua se maailmalle.

Juuri nyt silittelen sylissäni liikehtivää lasta. On hänen elämänsä ensimmäinen kevät. Hän hymyilee. Jos kerran näen elämäni oikeasti pikakelauksena, näitä hetkiä katselen varmasti päällimmäisenä.

 

Herra on lähellä niitä, joilla on

särkynyt sydän,

hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.

Psalmi 34:19