Paljon on vettä virrannut kotijoessa sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin. Välillä mietin, että haluan saada kypsyteltyä helmeä. Toisaalta jussiahomaiset lastut on mukavia, ne kun vaan lähtee lainehille. Alla jotain siltä väliltä. Lastu lainehilta, jonka kirjoitin oikeastaan jo tammikuun viimeinen päivä. Ihanaa viikonloppua Sinulle!

Ensin sitä suunnittelee. Toivoo ja uskoo. Kun sen sitten saa, ei voi olla paikallaan. Sitä rakastaa, toivoo ja uskoo. Että pärjää. Sen kanssa. Äitiyden? Umpihankeen tien raivaamisen, sanon minä.

Sanoin ystävälleni, joka tuli ihailemaan vauvaamme ennen synnytystään, että Taysin rannekkeella on luvassa ennen kokemattomat festarit. Minun festareihihini kuului itkua ja hammasten kiristystä. Yllättävän ihanaa ponnistusta. Etupäässä kuitenkin hämmennystä ja iloa. Rakkautta. Tällainen olento, minusta ulkona!

En ole koskaan ajatellut, että ihminen tulisi paremmaksi saatuaan lapsen. Että lapsen saaminen olisi saavutus. Mutta voi hyvää päivää, hänen tultuaan joka päivä on näköjään pakko yrittää olla aika paljon parempi minä! Vaatimuksia itselle, vaatimuksia toiselle lähtee suusta solkenaan.

Aika. Se kuuluisa Oma Aika. Menee aika usein omien huolien pyörittelyyn. ”En oikein ymmärrä tuota sun kristinuskoa. Luotat Jumalaan ja sitten kuitenkin stressaat ja säädät kauheesti”. No okei, mieheni on oikeassa. Mutta tällä kertaa on ihan oikeesti pakko tarkistaa, jäikö se liite sittenkin lähettämättä. Tai siivoamiseen. ”Vauva nukkuu ehkä vielä hetken, raivaan äkkiä tuon nurkan.” Mitään en saa ihmisenä tehtyä, luotua, itsestäni ulos! Sitä paitsi tää keittiönpöydän puolikas ei vaan riitä mun työpöydäksi, ”varsinkaan jos et koskaan vie omia astioitasi pois”.

”Mikäs tässä on ollessa, kun on lämpimät huoneet!” Isoisoäitini klassinen lausahdus kysymykseen, miten hän on pärjännyt vanhuuden evakossa lastensa luona.

Hmm. Anteeksi ja kiitos. Kiitos.