Otsikko viittaa siis allekirjoittaneeseen itseensä.

Mikä siinä on, että kun vihdoin tulee tilaisuus tehdä tuttavuutta sen tyypin kanssa, jota olet tsekkaillut jo kauan aikaa ja jonka kanssa olet vaihtanut lukuisia pitkiä, ainakin itsellesi merkityksiä täynnä olevia katseita, muutut yhtäkkiä sosiaalisesti vajaaksi, lähes mykäksi ihmiseksi?

Tyyppi viettää päivänsä samassa rakennuksessa kuin minäkin ja näemme lähes päivittäin käytävillä. Vaikka yhteisiä tuttuja on paljon ja tiedän tasan tarkkaan hänen nimensä (ja Instagram-tilinsä ja kotikuntansa ja ikänsä ja syntymäpäivänsä ja harrastuksensa..), emme kuitenkaan koskaan ole sattuneet samaan porukkaan niin, että olisin voinut ottaa häneen jotain kontaktia. 

No, tänään mulle oikein tuotiin tarjottimella nenän eteen tällainen tilaisuus, mutta jätin sen käyttämättä oikein mallikkaasti. Mies piti pienelle noin viiden hengen ryhmällemme koulutusta erään asian tiimoilta. Hän istui vieressäni ja antoi tilaa keskustelullekin, mutta minä, neiti idiooti, päätin sitten sulkeutua kuoreeni ja olla hiljaa, erittäin kärsineen oloisena koko sen ajan, kun hän ihanalla äänellään vieressäni koulutti meitä. Mitä vittua?

Yleensä olen siis oikein puhelias tyyppi ja tutustun uusiin ihmisiin helposti, ja koen myös olevani helposti lähestyttävä. Ottaen huomioon vielä sen, että katseita on todellakin vaihdettu ja juhlissa on flirttailtu turvallisen viiden metrin välimatkan päästä, en ymmärrä että miksi en voinut avata suutani ja yrittää olla edes vähän viehättävämpi tapaus. Mistä tällainen yhtäkkinen lukko tuli? Kuitenkin kotona vielä ennen lähtöä vaihtelin vaatteita noin kaksikymmentä kertaa ja kuvittelin, kuinka tapaamisesta kotiin palattuani vähintään numeroita on vaihdettu. 

Tai siis toki kysyin häneltä miitin päätteeksi yhden kysymyksen. ”Milloin tän projektin deadline siis on?” 

Tein varmaankin lähtemättömän vaikutuksen.