Kun ahdistuu siitä, että kiinnostava mies tekstailee useaan otteeseen päivän mittaan, haluaa soitella iltaisin ja suunnittelee lauantai-illan treffejä hyvissä ajoin jo alkuviikosta, pitääkö katsoa peiliin pohtiessaan omaa ikisinkkuuttaan? Kun ahdistaa omien tekemisten selostaminen Whatsappissa ja iltaisin elämänkatsomusten vaihtaminen puhelimessa, kuinka voisi koskaan kuvitellakkaan päästävänsä jotain ihmistä elämäänsä lähelle? Ajatuskin pelottaa.

Vaikka aina niin kovasti toivon, että löytäisin unelmieni miehen, en oikeasti tiedä, kuinka osaisin mahduttaa hänet elämääni. Haluan suorittaa arkirutiinini, hömppäsarjojen katsomisen ja juoksulenkkini yksin. Pelkään, kykenenkö koskaan muuttamaan itseäni niin, että osaisin päästää jonkun elämääni. 

Pelkään itseäni. Olenko loppujen lopuksi itse syyllinen siihen, etten ole koskaan löytänyt hyvää parisuhdetta? Vai olenko vaan liian tottunut olemaan yksin? Älkää luulko väärin – rakastan elämääni. Rakastan ystäviäni, perhettäni, kaikkea. Rakastan arkeani. Rakastan sitä, että voin tehdä juuri mitä halúan, milloin haluan, kertomatta siitä kenellekään. Rakastan sitä, että voin lähteä illalla yhdeksältä salille hetken mielijohteesta, ja sitä, että voin lähteä baarin jälkeisiltä jatkoilta vielä seuraaville jatkoille miettimättä, mitä joku muu saattaisi siitä ajatella. 

Pystynkö vielä joskus rakastamaan sitä, että elämässäni on jokin ihminen, jonka kanssa jaan kaiken?

Seuraavaksi ei-retorinen kysymys: Kuinka te olette onnistuneet päästämään jonkun lähellenne?