Satuta mua vasta huomenna
Kuulin tämän biisin radiosta yhtenä päivänä ja jokin näissä lyriikoissa kolahti.
Annan mun hetkeksi vielä unohtaa / Annan mun hetken viel olla vaan sun kaa / Annan mun hetken olla sitä mitä haluan / ja satuta mua vasta huomenna.
Luulen, etten ole ainoa, joka on roikkunut suhteessa, josta haluaisi enemmän, mutta toivomaansa ei saa. Minä roikuin on-off-suhteessa noin vuoden. Emme missään vaiheessa seurustelleet, mutta ajoittain hengasimme kuin olisimme pariskunta, ja toisinaan emme nähneet kuukauteen.
Kaikki alkoi yhteisen harrastuksen kautta. Olimme nähneet toisiamme useaan kertaan viikossa tämän harrastuksen merkeissä, kunnes noin puolen vuoden tuttavuuden jälkeen uskaltauduimme treffeille. Mies oli minua melkein 10 vuotta vanhempi, mutta jokin hänessä vetosi, ja ilmeisesti hänkin koki saman. Ensimmäisten treffien agendana oli juoda yhdet jossain kivassa baarissa. Noh, hommahan meni niin, että otimme muutamat juomat ulkona ja vietimme jatkot punkkupullon ääressä hänen upeassa kämpässään nahkasohvalla vierekkäin.. Arvaattekin varmaan loput. Treffit päättyivät vasta seuraavana iltapäivänä.
Kun mies herättää sinut ekoilla treffeillä kantamalla kahvia ja aamiaista sänkyyn, niin eihän siinä voi olla ihastumatta. Tätä seurasi koko iltapäivän kestävä tiedätte-kyllä-minkä tekeminen, ja lähdin kotiin aivan euforioissa. Mikä voisi mennä vikaan? Näin myöhemmin vahingosta viisaantuneena – erittäin moni asia.
Useiden mahtavien tapaamisten ja treffien jälkeen mies ilmoitti, ettei pysty sitoutumaan vaan yhteen ihmiseen, koska hän on tunnevammainen ja pelkää satuttavansa minua, koska olen liian hyvä hänelle. Hän halusi lopettaa tapailun, sillä pelkäsi, ettei hän pysty tarjoamaan minulle sitä, mitä haluan ja mitä ansaitsen.
Meni kuukausi. Sitten alkoivat nämä treffit valomerkin jälkeen, jolloin menin aina hänen luokseen yöksi viikonloppuisin, ja joka kerta aamulla herätessäni sieltä kadutti. Yöt olivat mahtavia ja hän aina puhui, kuinka tykkää minusta ja kuinka voisi kuvitella muuttuvansa minun takiani pleijeristä uskolliseksi kumppaniksi. Aamut taas olivat sitä, että hän ihmetteli öisiä puheitaan ja lähdin kotiin saamatta edes aamukahvia.
Tätä paskaa jatkui sen alun huuman ja kuukauden tauon jälkeen lähes vuoden. Välillä hän selvin päinkin kertoi haluavansa olla minun kanssani, välillä taas kohteli minua kuin saastaa. Ja koko tämän ajan minä kuvittelin, että kaikki voisi päättyä hyvin. Koko sen ajan hän myös pyöritti muita naisia ja minun sydämeni murtui vähän enemmän pala kerrallaan.
Kaiken huippu oli ilta, jolloin menin jälleen kerran hänen luokseen yöksi. Aamulla mies kertoi, että nainen, jonka kanssa hänellä on jo hieman vakavampi suhde meneillään (tässä vaiheessa ilmeeni oli näkemisen arvoinen), varmaan loukkaantuisi kuullessaan, että mies majoitti minut yöksi luokseen. Anteeksi mitä? Jossain vihan, säälin ja vitutuksen lähimaastossa haistatin tälle paskat ja lähdin menemään ovet paukkuen.
Seuraavana päivänä mies laittoi viestiä ja haukkui itseään paskaksi mieheksi, joka ei ansaitse rakkautta ja joka ei tule ikinä muuttumaan. Teki mieli vastata, että näin on, mutta sen sijaan minusta muotoutui jotenkin se kuunteleva nainen, jolle voi angstata sen toisen suhteen tuhoamisesta.
Missä vaiheessa hän unohti minun tunteeni? Tai oikeastaan, missä vaiheessa minä unohdin itseni?