Voiko psykologi pitää blogia?
Perinteinen psykologi on neutraali, ehkä jopa täysin hajuton, mauton ja toisaalta hieman mystinen. Hän ei pidä potilaaseen tai asiakkaaseen välttämättä edes katsekontaktia*. Hän palauttaa kaikki asiakkaan kysymykset henkilökohtaisesta elämästään bumerangina takaisin: Miksi sinä sitä kysyit? Psykologin ei pidä veitsi kurkullakaan tuoda julki omaa arvomaailmaansa, poliittista kantaansa, seksuaalista suuntautumistaan tai uskontoaan.
Tällainen äärimmilleen viety psykologin persoonan häivyttäminen saattaa olla tarpeellista joissakin tapauksissa, ja sopia tietyille asiakkaille mainiosti. Sitä vastoin, tiedetään varsin hyvin, että osalle potilaista katsekontaktin puute hoitavan henkilön kanssa on hyvin haitallista ja he tarvitsevat huomattavan aktiivista, vuorovaikutteista ja jopa direktiivistä työskentelyotetta. Nykyään psykologeja ja psykoterapeutteja on onneksi moneen junaan, kuten on asiakkaiden tarpeita ja ongelmiakin. Psykologian suuntauksesta riippumatta, on sanomattakin selvää, että psykologin ja asiakkaan välisessä suhteessa asiakas on aina keskiössä.
Mutta että psykologi, joka pitää blogia?
Olen menettänyt lukemattomat yöunet tämän kysymyksen äärellä. Ai miksi? No siksi, että kuulopuheiden mukaan jotkut ovat sitä mieltä, että julkisesti blogia kirjoittava psykologi ansaitsisi jäädä ilman työpaikkaa. Televisiossa esiintyneet psykoterapeutit ovat saaneet ryöpytystä ja mustamaalausta päälleen tai vähintäänkin paskapuhe ja huhumylly ovat jyllänneet selän takana.
Psykologin tulisi olla yli-ihminen, joka ei koskaan mokaa, piereskele, havittele maallista mammonaa, kiukuttele, ryyppää tai ainakin hoitaa edellä mainitut inhimilliset toiminnot visusti salassa.
Psykalla aloittaessani ajattelin valmistuvani tulevaisuudessa super mielenkiintoiseen, tärkeään, vastuulliseen ja ihmisläheiseen ammattiin. Nämä ajatukset ovat saaneet koulutukseni edetessä vain vahvistusta. Opintojeni alkutaipaleella en osannut kuitenkaan aavistaa, kuinka vahvoja oletuksia psykologin ammatti-identiteettiin tai psykologiuteen saatetaan liittää. En ajatellut valmistuvani viidessä ja puolessa vuodessa esimerkilliseksi ihmiseksi, pyhimykseksi tai esikuvaksi. Ymmärrän, että tiettyihin edustus- ja viranomaistehtäviin (presidentin virka, Äiti Teresa, poliisi, Beyonce..?) liittyy aika vahvasti se, että ko. viranhaltijan tulee olla skarppina ja edustuskelpoisena vuorokauden ympäri. Mutta entä psykologin? Eikö pieni rosoisuus ja samaistuttavuus, ihmisyys, tekisi psykologista jopa helpommin lähestyttävämmän ja hoitosuhteesta mutkattomamman?
Palveleeko ketään (asiakasta/potilasta/psykologia itseään) se, että psykologi pysyttelee ehdottoman neutraalina ja salaa yksityiselämänsä? Entä onko liikaa vaadittu, että psykologi ylläpitää ammattiminäänsä myös siviilissä? Entä, jos psykologi on kiinnostunut muustakin kuin psykologiasta ja psykologin roolin ylläpitäminen 24/7 tuntuu ahtaalta? Entä jos asiakastyötä tekevä psykologi haluaisi olla myös kansanedustaja, kirjailija, valokuvamalli, laulaja, burleskitanssija tai bloggaaja? Onko henkilökohtaisen elämän raottaminen hyvänkin maun rajoissa väistämättä ammatillinen itsemurha? Onko psykologi ja lifestyle-blogi mahdoton yhtälö?
Tähän asti opiskelijakollegoilta saamani palaute blogia koskien on ollut yksinomaan positiivista tai neutraalia. Psykan ulkopuoliset kaverini ovat ihmetelleet, että miksi edes mietin moista, siis, että voinko tulevana psykologina kirjoittaa blogia, ”koska kuka tahansa voi nykyisin pitää blogia”. Toisaalta uskon, että ne, joilla on jotakin nurjaa sanottavaa, eivät siitä välttämättä päin naamaa avaudu. Vai onko niin, että opiskelijastatuksen varjolla kirjoittelemiseni on vielä ”viatonta”, mutta entäs parin vuoden kuluttua valmistumiseni jälkeen? Alkaako kauhea julkinen lynkkaus? Psykologi, jolla on blogi, joka ei käsittele puhtaasti ja vain ja ainoastaan psykologiaa ja hyvinvointia, härreguud!
Julkisuus oman itseni vuoksi ei minua kiinnosta. Enemmin pelkään ja ahdistun ajatuksesta, että blogini tulisi kovin tunnetuksi. Pelkään julkisuuden kaikkialla tunnettuja lieveilmiöitä: vihapuhetta, stalkkausta, vainoamista, mustamaalausta, juoruilua, tahallaan väärinymmärtämistä. Lisäksi tykkään elää ihan normaalia yksityistä elämää enkä ole koskaan halunnut olla se kaikkien tuntema tyyppi. Sen sijaan olen valmis ja halukas pitämään meteliä tärkeänä pitämistäni asioista kuten psykologisista ja yhteiskunnallisista asioista, vegeilystä ja keinoista lisätä hyvinvointia. Lisäksi nautin kirjoittamisesta itsessään, oli tuotokseni sitten joutavanpäiväistä, kantaaottavaa, luovaa tai psykologista. Tykkään myös valokuvata (etenkin ihmisiä, muotokuvia) ja opetella olemaan kuvattavana. Valokuvaterapia kiinnostaa ja valokuva itsessään kiehtoo.
Mutta vakavasti ottaen, olen miettinyt, että suljenko bloggaajana joitakin ovia itseltäni? Tai lähinnä sellaisia ovia, joiden tahtoisin mieluusti pysyvän raollaan.
Psykologien työmaa on laaja ja työllisyystilanne hipoo lähes sataa prosenttia, joten en kovinkaan vakavissani ajattele, että en saisi bloggailuni takia mitään töitä. Kaiken varalta keksin kuitenkin jo muutaman varasuunnitelman, jos törmään tulevissa työhaastatteluissa siihen, että aa toi on se bloggaaja-psykologi, ei me sitä haluta.
Varasuunnitelma nro 1: Vetäydyn tutkijan kammioon. Jos psykologi-tutkija ei osaa käyttäytyä niin eihän se ketään kiinnosta, kunhan on tutkimuksenteon periaatteet hallussa ja gradusta arvosanana vähintään se M (sormet ristiin!).
Varasuunnitelma nro 2: Poistan blogini ja lähden pariksi vuodeksi Ranskaan tai Sveitsiin töihin vaikkapa laskettelukeskukseen, oppaaksi tai aupairiksi niin kauaksi aikaa, että kohu Suomenmaalla laantuu.
Varasuunnitelma nro 3: Haen töihin jonnekin syrjäseudulle, jossa netti pätkii ja une petite life –sivusto ei lataudu kunnolla. Sinne, missä maksetaan talo, auto ja tuplaliksa siitä, että saadaan sinne ylipäätään joku psykologi.
Varasuunnitelma nro 4: Perustan oman hyvinvointialan yrityksen. Yritysmaailmassa melkein kaikki näkyvyys on jees, eikö?
Varasuunnitelma nro 5: Perustan oman osakeyhtiön ja yksityisen vastaanoton. Aina joku tulee asiakkaaksi edes uteliaisuuttaan. Muutenkin jonot terapioihin ja hoitoihin ovat niin karmeat, ettei luulisi olevan HUSillakaan varaa nirsoilla.
Varasuunnitelma nro 6: Ryhdyn organisoimaan lastenkotien rakentamista tai varhaiskasvatuksen toteutusta Nepalissa. Au revoir!
Varasuunnitelma 7: Lennän katastrofialueelta toiselle, bloggaan työstäni ja kerään postauksillani sekä sponsoreitteni avulla lisää varoja avustustyöhön. Kriisityössä tuskin ketään kiinnostaa, että suomalainen avustustyöntekijä-psykologi on joskus pitänyt tai pitää blogia, jossa sillä on ollut jopa pari asukuvaa ja glitteriä naamassa.
Varasuunnitelma nro 8: Alan täysipäiväiseksi psykologia-/hyvinvointibloggaajaksi, ja jätän runoselfiet, valokuvauspostaukset ja muut jaarittelut sikseen. Toisin sanoen kirjoittelen virtuaalista itsehoito-opasta, jossa jaan vinkkejä ja tietoa mielenterveyteen liittyen, ja eri tahot kilpailevat siitä, kuka saa maksaa palkkani.
Eli äkkiseltään mulla näyttäisi olevan vielä tulevaisuuden näkymiä. Vai mitä sanotte nykyiset ja tulevat kollegat? Entäs te muut lukijat? Voiko teidän mielestä psykologi pitää blogia? Miksi voi tai miksi ei? Mitä plussia ja miinuksia?
Ja saattaahan olla, että blogi-innostukseni laantuu tässä vuoden-parin sisällä juuri sopivasti ennen Valviran vahvistusta, ja saan yhteisön silmissä puhtaat paperit.
Bisous, Niina
P.S. Kommentointi on mahdollista anonyyminä. Toivoisin kovasti teidän näkemyksiä asiasta, olivatpa ne sitten kriittisiä tahi kannustavia. Jos joku heittää jonkun oikein hyvän argumentin, miksi mun ei kannattaisi/pitäisi/ole sopivaa pitää nykyisen kaltaista blogia, saattaapi olla, että katoan blogitaivaalta kuin tuhka tuuleen. Nopeat päätökset ovat joskus ennenkin olleet heiniäni: Käännyinhän sekasyöjästä vegaaniksikin vain yhdessä yössä, mutta se on jo ihan toinen juttu se ;).
*Asiakkaan jättäminen täysin ilman katsekontaktia psykologin vastaanotolla ei ole enää tätä päivää. Tai mahdollisesti vain puritistisimmissa psykoanalyyttisissa suuntauksissa, ja niissäkin vain tarpeen mukaan eikä perusoletuksena?
***
I’m a future psychologist and I’m having a wellness / lifestyle blog. Do you see a problem? Traditionally, especially in psychodynamic tradition, psychologists are assumed to be quite neutral and to stay a bit mysterious about their private life. Luckily, nowadays there are vast variety of options in working life for psychologist, different psychotherapy orientations and, what is the most important thing, different clients and problems. But what do you think? I’d appreciate your opinion :)!
Bisous, Niina
Kuva / Photo: Taru / Stuff About
unepetitelife@gmail.com | Facebook | @unepetitelife
***
Lue myös / Read also: