”Kai nää nyt sille suomea puhut?”
Asuin Suomessa ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni. Koko sen ajan haaveilin poispääsystä. Näin jälkeenpäin minusta on aika hassua, miten muistan jo ensimmäisillä englannintunneilla koulussa haaveilleeni sitten isona muuttavani Englantiin, naivani jonkun komean jalkapalloilijan ja eläväni kuin Victoria Beckham. Myöhemmin haaveiksi muuttuivat kielikurssit, vaihto-opiskeluvuosi, kesätyöt ja lopulta muutto ulkomaille. Kaipuu maailmalle oli kova, ja ehkä alitajuisesti elämä on vienyt minua koko ajan siihen suuntaan, mistä jo lapsena haaveilin. Tosin todellisuus ei ole tarua ihmeellisempää – En tiedä voiko Ruotsia edes laskea ulkomaaksi?
Koulussa lempiaineitani olivat tietenkin ruotsi, englanti, saksa ja ranska. Tosin kärsin tyypillisestä suorittajakilttityttösyndroomasta, ja koulu oli minulle oikeastaan aika helppoa ja kivaa. Motivaationi kielten opiskeluun kumpusi kuitenkin nimenomaan siitä, että haaveilin joskus tarvitsevani kyseisiä kieliä työssäni ulkomailla (Tässä vaiheessa unelmaura taisi olla lentoemäntä tai ulkomaankirjeenvaihtaja). Ja niin kai se onkin, jotta opiskelun näkisi mielekkäänä, täytyy sillä olla jokin tarkoitus.
Nykyisin olen erityisen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he kannustivat minua opiskeluissa, maksoivat minulle kaksi kielikurssia Englantiin ja Ranskaan 15-vuotiaana ja päästivät minut maailmalle vaihto-oppilaaksi. Ilman näitä kokemuksia olisi elämäni nykyisin varmasti hyvin erilaista.
Siinä missä kansainvälistyminen on ollut minulle tärkeää, tuntuu nyt oman poikani suomalaistaminen erityisen tärkeältä. Hänestä ei tule automaattisesti suomalaista, koska asumme Tukholmassa ja puhumme kotikielenä ruotsia. Luulenpa, että tulevaisuudessa poikani kaveripiirissä puhutaan myös ruotsia, vaikkakin kaverit ehkä alkujaan ovatkin ympäri maailmaa. Minun koko perheeni asuu Oulussa, ja vaikka veisinkin pojan heitä katsomaan niin usein kuin mahdollista, eivät parin viikon vierailut joka vuosi yksinään riitä suomalaistamaan poikaa. Mieheni perhe taas asuu Tukholmassa ja puhuu pääasiassa ruotsia, satunnaisen espanjan lisäksi, joten vastuu suomen kielen ja kulttuurin oppimisesta jää yksin minulle. Jos ei vastuu ennen ole ahdistanut, niin ainakin siinä vaiheessa, kun sukulaiset Suomesta jaksavat kerta toisensa jälkeen jaksavat muistuttaa että ”Kait nää nyt varmasti puhut pojalle suomea?”
Miksi sitten pojan suomalaistaminen on minulle niin tärkeää? Voisinhan tehdä niinkuin suurin osa Ruotsin 600 000 ruotsinsuomalaisesta on tehnyt ja kasvattaa hänet ruotsalaiseksi. Suomi on pieni maa ja pieni kieli, joten eikö olisi tärkeämpää opiskella vaikka kiinaa? Ei ei ei… Miten poika sitten kommunikoisi mummin ja ukin kanssa? Oppisi Suomen historiasta? Arvostaisi suomalaisia klassikkoelokuvia ja Muumeja? Tuntisi äitinsä ja kuulisi puheen hienot nyanssit, ymmärtäisi vitsit ja sarkasmin? Ja kaikkein pelottavinta – Entä jos minua ei enää olisikaan, ja pojan kaikki suhteet Suomeen ja niihin Pohjois-Pohjanmaalaisiin, vuosisatoja säilyneisiin juuriin katkeaisi?
Olen ylpeä siitä, että pojallani on kaksoiskansalaisuus. Pidän myös tärkeänä sitä, että vaikka hänestä nyt tulisikin pääosin ruotsalainen (voin hyväksyä jopa Ruotsin maajoukkueessa pelaamisen..ehkä!), voi poika kuitenkin tarvittaessa poimia esiin palaisia itsestään ja niistä kulttuureista, joita hänellä on rinkassa jo syntyessään. On rikkaus olla puoliksi suomalainen, neljäsosa ruotsalainen ja neljäsosa chileläinen intiaani!
Kuvat kotoa, Oulusta.
