Betonilähiöstä ruotsalaiseen maalaisidylliin
Vietin viikonlopun esikoisen kanssa kahdestaan uudessa kodissamme miehen ollessa työmatkalla. Ja vaikka emme oikeastaan paljoa saaneetkaan aikaiseksi itse asunnossa, niin en muista milloin viimeksi meillä olisi ollut niin mukava viikonloppu lapsen kanssa.
Aloitimme viikonlopun vierailemalla Uppsalan kaupunginkirjastossa kerran kuussa järjestettävällä satutunnilla. Vaikka poika ei ihan jaksanutkaan keskittyä muiden lasten kanssa satujen kuuntelemiseen, vaan lähinnä ryömi ympäri satumattoa, testaili muiden kenkiä ja ihmetteli, miksi kaikki muut istuvat hiljaa paikoillaan kuuntelemassa, oli satutunti mielestäni oikein mukava kokemus. Varmasti tulemme vierailemaan siellä tulevaisuudessakin ihan vain pojan suomenoppimisen kannalta. Toki myös äidistä oli mukava jutella viikonlopun aikana myös parille aikuisihmiselle.
Uppsalan kokoisessa ”pikkukaupungissa” kulkeminen osoittautui helpoksi jokapaikkaanehtivän kaksivuotiaan kanssa. Odotin kaupunkiseikkailuamme etukäteen vähän kauhulla, mutta koko retki bussin odottelusta kaupungin läpi kävelyyn (kiitos autottomien kävelykatujen) ja lounashodarin nauttimiseen puistonpenkillä sujui kuin unelma. Ainoastaan kotimatkalla väsymys meinasi saada otteen taaperosta, joka veti pienoiset raivarit bussissa minun yritettyä istua hänen viereiselle penkille, koska ”oikea” paikkani olisi ilmeisesti ollut hänen edessään. (kaksivuotiaat you know?!)
Sunnuntain pysyimme uusilla kotikulmillamme tutkiskelemassa ympäristöä. Ulkona oli aurinkoinen, mutta vähän syksyinen ilma ja luonto näytti kauneimpia piirteitään. Kävellä talsimme n. 200 metriä uudesta kodistamme ison järven rantaan pelaamaan jalkapalloa, kun huomasimme rannalta lähtevät pienet polut, jotka näyttivät vievän koko järven ympäri pieniä metsäteitä. Liikkeellä oli runsaasti sunnuntaikävelijöitä, joten päätimme pojan kanssa lähteä tutkiskelemaan yhtä polkua. Itseäni kyynikkona meinasi välillä ihan naurattaa koko paikan idyllisyys. Kaikki oli vaan niin kaunista – metsä, järvi, linnut lauloivat, rannassaolevan kartanon isäntä tervehti meitä iloisesti ja tarjosi meille omenapuustaan maistiaiset, aurinko lämmitti poskia ja ohikulkevat ihmiset hymyilivät ja tervehtivät joka vastaantulijaa. Kun pysähdyimme haistelemaan syksyn tuoksuja kurvasi näköpiiriin järvellä kiitävä höyryvene. Ja kaikki tämä ihan meidän takapihalla, tunti Tukholmasta ja siitä ahdistavasta ylihinnoitellusta asunnosta uudessa hipsteribetonilähiössä. Siis oikeesti, miksei me muutettu tänne jo aikaisemmin? En halua lähteä täältä ikinä.