Olen suorittajaihminen. Tämä asia selkeni minulle pari kuukautta sitten työpaikalla tehtyäni persoonallisuustestin. En voi sanoa testin tuloksen tulleen yllätyksenä, pikemminkin se oli helpotus. Vihdoinkin sain sen paperille, mitä olin mielessäni pyöritellyt ja mikä oli minua monesti stressannutkin ja ahdistanut vuosien varrella. Suorittamiseni kiteytyy oikeastaan yhteen lauseeseen: ”Mitä ikinä teenkin, teen sen niin hyvin, että olen paras.” Kouluaika oli minulle helppoa ja täynnä onnistumisia, jos en ollut jossain hyvä, keskityin niihin asioihin, missä olin hyvä. Tai paras. Innostun helposti uusista asioista ja olen utelias oppimaan. Uudesta asiasta innostuessani luen, opiskelen ja imen itseeni kaiken käsiinisaaman tiedon kuin sieni. Koska haluan tietää asiasta kaiken, ja tulla siinä parhaaksi. Pyörittelen uusia ideoita päässäni yökaudet ja en saa nukuttua, koska inspiraation iskiessä ajatukseni laukkaavat kuin villihevonen.

Tämä elämänkatsomukseni on auttanut minua pääsemään sinne, missä olen tänään, ja olen kiitollinen siitä. Ilman tätä paloa ja uteliaisuutta en olisi sama ihminen. Mutta on toisaalta se myös aiheuttanut stressiä. Ei kaikessa tarvitse olla paras. Eikä kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Eikä suorittaminen sovi kaikille elämänaloille.

Tämä asia selkeni minulle silloin, kun minusta tuli äiti. Moni äiti kun kuvittelee olevansa maailman paras äiti – ja onkin sitä, juuri omalle lapselleen. Huomasin kuitenkin jo  raskausaikana, kuinka saamani ohjeet ja neuvot erosivat toisistaan ja kuinka usein sain ihan päinvastaisia neuvoja eri ystäviltäni, sukulaisilta ja neuvolatädiltä. Vauva-aikana ei minulta liiennyt aikaa opiskella vauvanhoitoa kirjoista, vaan uskalsin ensimmäistä kertaa laskea rimaa, ja elää sitä onnellista aikaa päivä kerrallaan. Ilman mitään päämäärää tai muuta tavoitetta, kuin onnellinen lapsi.

Täysin päinvastoin, kuin mitä etukäteen olin kuvitellut, minusta onkin kasvanut sellainen bussissa tuijotuksia saava ”hällä väliä” -äiti. Enkä ole tästä asiasta pahoillani. Poikani saattaa kulkea eriparisukat jalassa päiväkotiin, naama aamupuurossa ja tukka pystyssä. Hän saa katsoa tv:stä lastenohjelmaa iltaisin ennen nukkumaanmenoa, syödä sokerista jogurttia, leikkiä ruoalla, laulaa bussissa jne. Ehkä ylikompensoin omaa kontrollintarvettani, ja annan hänen tehdä joskus liikaakin, mutta niin kauan, kuin lapsi on onnellinen ja oppii, tutkii maailmaa eikä satuta itseään tai muita, on minusta se aivan oikein.

Lapsen saatuani olen heittänyt yksi toisensa jälkeen kaikki kasvatusohjeet romukoppaan, enkä myöskään jakele ohjeita muille. Jokainen äiti tuntee parhaiten juuri oman lapsensa, ja oppii varmasti tuntemaan lapsensa tarpeet, tavat ja sen, mikä toimii ja mikä ei. Ainoa neuvo, jonka annan tuleville äideille onkin ottaa rennosti, ja tutustua lapseensa. Onneksi kaikissa ihmisissä on monta puolta. Siinä missä minä olen suorittajaihminen työpaikalla, olen hälläväliä-äiti kotona.

Millainen äiti sinä olet?