Esikoisemme täyttää pari kuukauden päästä kaksi vuotta ja ajatus toisesta lapsesta on kypsynyt mielessämme jo pari kuukautta. Olimme alunperinkin ajatelleet, että haluaisimme vielä toisenkin lapsen, ja että ikäeroa saisi olla se klassiset 2-3 vuotta. Kuitenkin elämä on mitä on, ja vasta vähän ennen joulua aika alkoi pikkuhiljaa tuntua kypsältä. Työasiat alkoivat järjestyä, asunto oli kunnossa ja esikoisesta oli kuoriutunut minikokoinen pikkuihminen. Huomasin hymyileväni kaikille vaunuja pukkeleville äideille ja kurkkivani koppien sisään. Yhtäkkiä oma lapsi tuntuu jo niin aikuistuneelta. 

Ennen joulua teimme siis päätöksen jättää ehkäisyn ja yrittää toista lasta. Tärppi tulikin ensi kerrasta, enkä ollut uskoa asiaa itsekään. Tarkistin netistä raskauslaskureista, että lapsen laskettu aika olisi 22.8.2016. Saisin siis kokea raskauden kesäaikana, päinvastoin kuin viimeksi, kun sain talvivauvan. Sekä minä että mieheni olimme onnemme kukkuloilla! Ehdimme kertoa raskaudesta jo lähimmille perheenjäsenille, mutta sitten se tapahtui, mitä jokainen nainen pelkää. Keskenmeno. 

Olin jouluostoksilla vain viikko sen jälkeen, kuin sain tietää olevani raskaana. Kaikki oli mennyt hyvin, ehkä jopa liian hyvin. Takaraivossani minulla oli tunne, että tässä raskaudessa oli jotain outoa. Kun edellisen kanssa olin jo ennen positiivista raskaustestiä alkanut voida pahoin ja tuntenut omituista huminaa päässä, turvonneista rinnoista puhumattakaan, tällä kertaa en tuntenut yhtään mitään. Paitsi siellä jouluostoksilla ollessani tunsin yhtäkkiä, kuinka lihakset kipeytyivät alaselästä. Tunne oli outo, vaikkakaan ei vaarallisen kivulias. Hoidin ostokset loppuun pala kurkussa ja kävelin kotiin. Koko matkan kotiin mietin mahdollista keskenmenoa, olin nimittäin lukenut jostakin, että tuo alaselkäkipu yleensä voi merkitä alkavaa keskenmenoa. Kotiin päästyäni asia olikin selvä. 

Keskenmenoni käynnistyi ja loppui täysin spontaanisti viikolla 5+2, joten kyseessä oli kai ns. kemiallinen raskaus. Silti, jo viikossa ehdin maalailla ihania unelmia ja tulevaisuudenkuvia, joissa meillä olisi loppukesästä pieni vastasyntynyt. Näin ei kuitenkaan käynyt. Pettymys oli suuri, mutta tunnen päässeeni siitä yli melko hyvin. En uskonut tietenkään keskenmenon sattuvan omalle kohdalleni, mutta tapahtuneen jälkeen olen huomannut, että varsinkin varhaiset keskenmenot ovat yleisempiä kuin tiesinkään. Ainakin tiedämme, että voin tulla raskaaksi. Silti, empatiani kaikkia niitä naisia kohtaan, jotka ovat menettäneet lapsensa ennemmin tai myöhemmin kasvoi omalla kohdallani.

Tällä hetkellä tilanne on siis se, että keskenmenon jälkeen on mennyt yksi kierto, josta en kuitenkaan raskautunut. Toiveet ja luottamus tulevaisuuteen ovat kuitenkin vielä korkealla, ehkä jo ensi kuussa meitä onnistaa?