Perheloma Kroatiassa

11741141_10152851744551899_1826196780618533174_o.jpg

Nyt kun kaikki tuntuvat matkustavan talven kylmyyttä pakoon  jonnekin lämpimään, ja itse ei löydä pakotietä sitten mitenkään tästä arjesta, on mukava muistella mennyttä kesää ja ehkä vähän jo suunnitella tulevaa kesää. Meidän perhe on aina ollut matkusteleva: Jokavuotisista pakettimatkoista Kreikkaan perheen kanssa siirryttiin parisuhteen myötä seikkailuihin ensin interrailin kautta ja sitten reppureissaamalla ympäri Aasiaa ja Afrikkaa. Mieheni on puoliksi chileläinen, joten hän on saanut matkustella myös ympäri Etelä-Amerikkaa ja tutustua mitä ihmeellisimpiin kulttuureihin. Meille sanottiin odotusaikana, että kunhan vaan lapsi syntyisi, niin alkaisimmepa mekin varata viikon all inclusive paketteja – jos nyt uskataisimme minnekään edes lähteä!

Onhan lapsen kanssa matkustaminen e-r-i-l-a-i-s-t-a. Jo matkaa suunniteltaessa karsiutuvat listasta ne kohteet, joissa on vaarallista, outoja sairauksia, huono terveydenhoito tai joihin yksinkertaisesti on liian vaikeaa päästä. Itse olemme nähneet asian niin, että nyt lapsen ollessa vielä pieni, yritämme tutkia lähempänä Ruotsia olevia kohteita, ja sitten myöhemmin ehdimme taas kaukomaille. On meille joku ehdottanut ihan kahdenkeskeistä matkaakin (häämatka tekemättä!), mutta en osaa vielä kuvitella jättäväni poikaa niin pitkäksi aikaa hoitoon. Lapsi reissaa siis mukana.

Viime kesänä poikamme ollessa reilu 1-vuotias mietimme kesälomakohdetta. Kohteeksi valikoitui Kroatia, jossa kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt, mutta josta molemmat olivat kuulleet paljon hyvää siellä kiertäneiltä. Ihan vain todistaaksemme kaikille epäilijöille päätimme siis reppureissata lapsen kanssa Kroatiassa. Tosin reppureissusta tuli light-versio, entisen ehkä 5 paikan sijasta viikossa kierrettiin kolme: Brac, Split ja Trogir. Kaikki sitäpaitsi n. 1,5 tunnin säteellä toisistaan, joten matkoihin kiukuttelevan yksivuotiaan kanssa ei tarvinnut tuhlata aikaa.

11754715_10152851744526899_6237225858264390109_o.jpg

Viikko Kroatiassa kului todella nopeasti. Yhden viikon aikana ehdimme uiskennella Bracin kuuluisalla valkealla hiekkarannalla, josta yksivuotias oli niin haltioissaan, että monena päivänä halusi jopa nukkua rattaissa rannalla, jotta pääsisi nopeasti taas herättyään vesileikkeihin. Ehdimme myös käydä viinikierroksella, syödä vastapyydettyä kalaa, kiertää Splitin ostoskatuja ja istua kahvilla viileitä vesipisaroita suihkuttavan varjon alla sekä tutustua Trogirin vanhaan kaupunkiin ja läheiseen rantaan, johon kuulemman balkanilaiset itse tulevat lomailemaan. Yksivuotias kulki koko ajan mukana, tosin ajoitimme kaikki aktiviteetit hänen päiväuniensa ympärille, jotta pieni jaksaisi. Reissumme aikana Kroatiata koetteli helleaalto, ja lämpötila huiteli +35 asteessa joka päivä. Tuolloin huomasin, että lapsen ruokahalu katosi lähes olemattomiin, minkä takia päädyinkin syöttämään hänelle ihan mitä hän vain itse halusi. Yleensä jäätelö ja mehu sekä satunnainen pasta-annos olivat ainoat, mitkä lämmössä kelpasivat. Pienen lapsen kanssa matkustaessa täytyykin nesteytys pitä mielessä koko ajan, koska pieni kroppa kuivuu paljon nopeammin eikä kestä yhtä paljon aurinkoa kuin me aikuiset.

11782424_10152851744466899_4879682243925098737_o.jpg

Kroatia osoittautui kaikenkaikkiaan mukavan helpoksi matkakohteeksi lapsen kanssa. Jokapaikassa tykättiin lapsista ja ravintolassakaan riehuvaa yksivuotiasta ei katsottu pahalla. Tarjoilijat tulivat joka kerta leikittämään poikaa ja takseihinkin sai lapsen istuimen. Kuljimme viikon aikana saarten välisellä lautalla, paikallisbusseilla sekä takseilla, ja kaikki sujui ihan kuten koto-Suomessa. Koko viikon omituisin kulttuurikokemus olikin ehkä, kun bussissa huomasin sylissäni istuvan lapseni mussuttavan jotain punaista. Säikähdin tietysti, että poika on poiminut bussin lattialta suuhunsa ties mitä, mutta hetken paniikissa etsittyäni takapenkillä istunut nainen koputti olkapäätään ja viittoi vesimeloniaan. Hän oli päättänyt antaa pojalle palan vesimelonia, koska poika oli tuijottanut sitä. Tilanne oli lopulta aika huvittava, mutta en usko että kotona kellään tulisi mieleenkään työntää ruokaa pikkulapsen suuhun kysymättä vanhemmilta.

Jos voisin tehdä jotain toisin, tarkistaisin majoitusten sijainnin vielä tarkemmin Googlen satelliiteilla. Me varasimme majoituksemme Air BnB:n kautta, ja kaikki olivatkin todella viihtyisiä ja moderneja asuntoja. Trogirissa olimme vain missanneet sen pikkujutun, että asuntomme sijaitsi kukkulan laella, 15 minuutin ylä/alamäkikävelyn päässä lähimmästä kaupasta, ravintolasta ja siitä rannasta, jonne aamuisin kaipasi mittarin näyttäessä +35! Ylämäessä hikoillessamme tulimme siihen tulokseen, että tällä lomalla saisivat kaikki syödä niin paljon jätskiä kuin halusivat.

11807787_10152851744541899_2374772362752921810_o_0.jpg

Suosittelen ehdottomasti Kroatiaa perhereissuksi. Paljon meiltä jäi näkemättä, esimerkiksi kansallispuistoissa emme voineet kuvitella vaeltavamme lapsen kanssa, mutta paljon ehdittiin kuitenkin nähdäkin. Ja jos vaikka sattuu pitämään rauhallisemmasta tahdista, niin Bracissa olisin helposti voinut viihtyä koko viikonkin. Hyvää ruokaa, seuraa, ranta, aurinkoa, turkoosi vesi ja lyhyet matkat. Täydellinen perheloma!

Ensi kesäksi suunnittelemme vähän erilaista lomaa, nimittäin Islannin kiertoajelua autolla. Mieli tekisi pakata teltta mukaan matkalle, mutta ehkä olen liian optimistinen? Islannin vinkkejä perhelomalle siis kaivataan 🙂

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo Lapset

Sukupuolineutraali lapsi?

11072525_10152599279791899_1610834497516207125_o.jpg

En varmaankaan ole ainoa, joka jo raskausaikana yritti kuvitella, minkälainen vanhempi minusta lopulta tulisi. Tulisiko minusta tiukka vanhempi, ylisuojeleva hätähousu, kasvatuskirjoja googlaava, tai ehkä hälläväliä -vanhempi. Ennenkuin meille selvisi, että odotimme poikalasta minua jännitti myös erityisesti, miten selviäisin pienen pojan, mutta erityisesti tytön kasvattamisesta. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan sukupuolta, mutta miehelleni poika oli päivänselvä haave. Hän halusi pojan, jonka kanssa voi harrastaa ja urheilla, pelata koripalloa ja käydä matseissa.

Täällä Ruotsissa puhutaan paljon sukupuolirooleista lapsen kasvatuksessa, eikä ihmekkään, Ruotsi on luultavasti maailman feministisin maa (Onhan täällä jopa feministinen puolue). Usein nostetaan esille käytännön asioita, kuten se, että pojatkin voivat käyttää mekkoa ja leikkiä nukeilla, tai se, että tyttöjä pitää rohkaista joukkueurheilun pariin. Mielestäni nämä ovat tärkeitä pointteja, mutta eivät kuitenkaan niitä tärkeimpiä.

Jo kymmenisen vuotta sitten luin Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjan ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”. Tuo kirja oli luultavasti ensimmäinen lukemani feministinen kirja, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Havahduin ensi kertaa siihen, kuinka syvällejuurtuneita käyttäytymismallimme ovat ja kuinka erilailla kasvatamme ihan huomaamattamme poikia ja tyttöjä. Kirjassa mainitaan esimerkiksi tutkimustuloksista, joiden mukaan pojat vaativat ja saavat jo päiväkodissa enemmän huomiota kuin tytöt. Eräässä tutkimuksessa tyttölapsi istui yksin tuntikausia saamatta huomiota kertaakaan, koska ei sitä vaatinut ja koska askarteli hienosti itsekseen. Tutkimuksen pojat taas vaativat huomiota jo sisälle tullessaan pyytäen henkilökuntaa auttamaan vaatteiden kanssa. Kirjassa valaistaan myös tutkimuksia, joiden mukaan poikavauvojen (tai ihan vaan sinisiin puettujen vauvojen) annetaan kontata kauemmin kuin tyttöjen (vaaleanpunaisiin puettujen) vauvojen, jotka nostetaan syliin. Koko kirjan pointti on se, että tiedostamatta kohtelemme tyttöjä ja poikia erilailla jo heidän syntymästään saakka, mikä taas auttamatta johtaa siihen, että pojat saavat enemmän vapautta ja rohkeutta tutkia, oivaltaa ja onnistua, mikä taas auttaa heitä myöhemmin johtotehtäviin työelämässä. Siis apua!

julgransplundring.jpg

En usko, että omat vanhempani halusivat kasvattaa minua erityisen tyttömäiseksi. Itseasiassa uhmasinkin sukupuolirooleja ihan oma-aloitteisesti jo pienenä. Kuitenkin muistan vielä tänäänkin sen kateuden ja pettymyksen, kun enoni joka kesä kävi pyytämässä pikkuveljeni ajamaan traktoria tai osti tälle lipun salibandymatsiin. Minua ei edes pyydetty, ja jotenkin en uskaltanut edes vaatia mukaan pääsemistä. Juuri tällaiset asiat vaivaavat minua. Entä jos itsekin syyllistyn samaan asiaan, ja huomaamattani runnon poikaani perinteiseen sukupuolirooliin? Ajattelen, että minun tehtäväni äitinä on tarjota lapselleni ennenkaikkia mahdollisuuksia kokeilla eri asioita, oppia ja nähdä vaihtoehtoja. Mutta kuinka pitkälle vaihtoehdoissa on mentävä? Täytyykö pojallekin ostaa mekkoja vaatekaappiin? Miten voi tietää, haluaako laittaa päälleen mekon, jos ei omista yhtään sellaista?

Tässä yhtenä päivänä lakkasin varpaankynsiäni ja kaksivuotias tuli siinä sitten ihmettelemään äidin tekemisiä. Hän tarjosi heti omia kynsiään lakattavaksi, ja spontaanisti ajattelinkin tottakai lakata myös hänen kyntensä. Mutta ne sukupuoliroolit… Mieheni stoppasi aikeeni kuin seinään, ja sanoi ne kuuluisat sanat ”Ei pojat käytä kynsilakkaa”. Hmm…

Vaikka tällä hetkellä näyttääkin siltä, että toteutan tätä mahdollisuuksien kokeilua meidän perheessä yksin, olen vakuuttunut siitä, että jo asian tiedostamisesta on pojalle tulevaisuudessa hyötyä. Minä en koskaan tule tuomitsemaan hänen valintojansa. Kyllä, olen se äiti, joka ostaa nuken syntymäpäivälahjaksi pojalleen JOS HÄN SEN HALUAA. Nukeilla leikkimisen on todettu auttavan lapsia kehittämään empatiakykyään ja oppimaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Joululahjaksi ostin pojalleni hellan kokkaustarvikkeineen, koska hänen lempiharrastuksiinsa kuuluu äidin auttaminen ruoanlaitossa. Tärkeintä minusta kuitenkin on juuri kuunnella lasta itseään: Tällä hetkellä poikaa sattuvat kiinnostamaan traktorit, lentokoneet ja autot. Miksi? En tiedä onko kyseessä yhteiskunta, päiväkoti vai pojan omat mieltymykset. Enkä tietenkään pakota poikaa leikkimään nukella, jos hän mieluummin leikkii traktorilla. Se ei todellakaan ole tässä se pointti. On hyvin mahdollista, että pojastani kasvaa stereotyyppinen äijä, ehkä ei, mutta minusta on tärkeää tiedostaa ne eri vaihtoehdot, joita tarjoamme tytöille ja pojille. Haluan, että sekä poikani, että tulevat lapsemme saavat samat mahdollisuudet kokea ja oppia, olivatpa sitten tyttöjä tai poikia.

Mietittekö te lasten sukupuolirooleja? Ja jos mietitte, mitä asioita erityisesti? Vaatteita, leluja, puhetapaa, harrastuksia? Vai onko teistä tämä ihan höpölöpöä? Kertokaa.

Puheenaiheet Lapset Vanhemmuus Uutiset ja yhteiskunta