Joogaa lapsen kanssa

Joogahan on nyt niin in, että sitä tuntuu harrastavan joka toinen kaduntallaaja – Ja sehän on aivan mahtavaa! Itse löysin joogan oikeastaan reilu vuosi sitten, kun palailin treenien pariin synnytyksen jäljiltä. Kotisalillani tarjottiin dynaamisia joogatunteja, joista innostuin ensin lähinnä siksi, ettei tunneilla tarvinut hötkyillä koreografian tahtiin tai vertailla itseään muiden treenaajien kanssa. Raskausmössöissa itseään oli vaikea raahata himoliikkujien sekaan bodypumppiin. Kuitenkin jo parin joogatunnin jälkeen olin täysin koukussa, ja joogasta tuli minulle päivittäinen rutiini. En todellakaan ole mikään asiantuntija joogassa, enkä koskaan tule olemaankaan. Minulla on teini-iästä asti ollut skolioosi, eli selkärangassani on lievä mutka, mutta toistaiseksi se ei ole ainakaan joogaa hidastanut – päinvastoin, heikomman puolen vahvistaminen tuntuu antavan paremman ryhdin. Syyni joogan mainostamiseen on yksinkertaisesti se, että minulle ainakin se tuo hyvän olon!

thumb_IMG_1472_1024.jpg

 

thumb_IMG_1475_1024.jpg

Kaikille jooga ei ehkä sovi juuri sen takia, ettei siinä voi tulla ”hyväksi” eikä joogassa voi kilpailla. Ehkä itseään vastaan, mutta toisaalta omaa kehoaan ei saa pakottaa mihinkään, mikä ei tunnu luonnolliselta ja hyvältä. Joogan filosofiaanhan kuuluu, että jooga ei ole vain kehon, vaan myös mielen harjoitus. Sen sijaan, että tunnilla ajattelisi ”Vitsi kun venyttää takareisiä aijaijai en pysty”, voi pyrkiä olemaan ajattelematta yhtään mitään. Ehkä takareidet tuntuvat tiukoilta tänään, mutta tuntukoot. Kotona on tiskit tekemättä, mutta olkoot. Joogassa ollaan aidosti läsnä hetkessä ja unohdetaan kaikki murheet. Loppurentoutuksen aikana kiitän kehoani tästä päivästä ja oikeasti olen monesti jopa liikuttunut kyyneliin kun olen miettinyt, kuinka paljosta olen kiitollinen elämässäni. 

Tässä pähkinänkuoressa minun syyni pitää joogasta. Tottakai osasyynä on myös se, että jooga muokkaa kehosta kivan pinkeän ja liikkuvaisen. Se on mukava lisäboonus hyvinvoinnin lisäksi. Nykyisin en pääse joogasalille kuin harvoin, minkä takia kiitän nykyteknologiaa youtubesta ja erinäisistä palveluista, joiden avulla voin joogata myös kotona. Ihanteellisinta olisi varmaan joogata joka aamu, mutta jokainen lisäminuutti unta on minulla prioriteeteissa korkeammalla kuin jooga, ja siksi joogaankin iltaisin. Lapsen kanssa joogaaminen ei ehkä ole kaikista harmonisinta, mutta se voi olla hauskaa, ja opettaa lasta liikkumaan ja tuntemaan kehoaan. Sen lomassa saa sitäpaitsi usein varastettua pari pusua tai halausta. Näin minä ainakin ajattelen. Meillä poika innostuu heti, kun mainitsen joogan ja lähtee olkkariin rullaamaan mattoa auki. Välillä oikein harmittaa, kun pienen poitsun koira taittuu niiin paljon syvemmäksi kuin omani. Ja koirista puheenollen, ilmeisesti koiran kanssa joogaaminen on joku ihan oma lajinsakin, mutta oma koiramme on tähän mennessä luullut lähinnä, että jooga tarkoittaa mahdollisuutta päästä pesemään meidän herkulliset naamat. Kannustan silti kaikkia kokeilemaan 🙂

thumb_img_1471_1024_0.jpg

thumb_img_1468_1024_0.jpg

 

Hyvinvointi Liikunta Mieli Lapset

Arkikuva

”Voiko ihanammin aamua enää alkaa…” Oli pakko napata kuva seesteisestä sunnuntaiaamustamme. Juuri kun oli päästy sängystä ylös ja asettauduttu aamupalan kanssa pöydän ääreen päättää kohta kaksivuotiaamme lähteä omatoimisesti hakemaan kaapista ”muutia” (lue smoothieta). Kohta kuuluukin pahaenteinen tömähdys, jota seuraa kaksivuotiaan iloiset riemunkiljahdukset. Keittiöön päästyäni näen, kuinka poika leikkii onnellisena uudessa ”sisähiekkalaatikossamme”. Hän on kaatanut kahden kilon riisipussin lattialle ja luistelee nyt riisikasassa ja heittelee riisiä ympäri keittiötä. Ensimmäinen ajatus oli suuttua ja karjua, että juurihan me eilen imuroitiin ja illalla tulee vieraita, mutta sitten mietin hetken ja päädyin lopulta hakemaan kameran ikuistamaan tämän riemukkaan hetken. Kuinka usein tätä tapahtuukaan lapsiperheissä, tämähän on sitä todellista arkea. Perhealbumeista ei kuitenkaan niin montaa todellista arkea kuvaavaa valokuvaa löydy. Siksi totesin vain pojalle, että ”vau, kuinka paljon riisiä!” ja annoin hänen leikkiä valmiiksi napaten tilanteesta pari kuvaa ja videota muistoksi iki-ihanasta lapsuusajasta. ”Antaa lapsen leikkiä”, sanoi edesmennyt isomummoni, joka ei varmaan kyllä tarkoittanut ruoalla leikkimistä, mutta silti. Kyllähän nämä kuvat tulevat naurattamaan ja ilahduttamaan sekä meitä vanhempia että poikaa itseään vielä vuosien päästä.

IMG_0364.JPG

IMG_0366.JPG

IMG_0367.JPG

 

Hyvinvointi Mieli Lapset Vanhemmuus