Sukupuolineutraali lapsi?

En varmaankaan ole ainoa, joka jo raskausaikana yritti kuvitella, minkälainen vanhempi minusta lopulta tulisi. Tulisiko minusta tiukka vanhempi, ylisuojeleva hätähousu, kasvatuskirjoja googlaava, tai ehkä hälläväliä -vanhempi. Ennenkuin meille selvisi, että odotimme poikalasta minua jännitti myös erityisesti, miten selviäisin pienen pojan, mutta erityisesti tytön kasvattamisesta. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan sukupuolta, mutta miehelleni poika oli päivänselvä haave. Hän halusi pojan, jonka kanssa voi harrastaa ja urheilla, pelata koripalloa ja käydä matseissa.

Täällä Ruotsissa puhutaan paljon sukupuolirooleista lapsen kasvatuksessa, eikä ihmekkään, Ruotsi on luultavasti maailman feministisin maa (Onhan täällä jopa feministinen puolue). Usein nostetaan esille käytännön asioita, kuten se, että pojatkin voivat käyttää mekkoa ja leikkiä nukeilla, tai se, että tyttöjä pitää rohkaista joukkueurheilun pariin. Mielestäni nämä ovat tärkeitä pointteja, mutta eivät kuitenkaan niitä tärkeimpiä.

Jo kymmenisen vuotta sitten luin Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjan ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”. Tuo kirja oli luultavasti ensimmäinen lukemani feministinen kirja, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Havahduin ensi kertaa siihen, kuinka syvällejuurtuneita käyttäytymismallimme ovat ja kuinka erilailla kasvatamme ihan huomaamattamme poikia ja tyttöjä. Kirjassa mainitaan esimerkiksi tutkimustuloksista, joiden mukaan pojat vaativat ja saavat jo päiväkodissa enemmän huomiota kuin tytöt. Eräässä tutkimuksessa tyttölapsi istui yksin tuntikausia saamatta huomiota kertaakaan, koska ei sitä vaatinut ja koska askarteli hienosti itsekseen. Tutkimuksen pojat taas vaativat huomiota jo sisälle tullessaan pyytäen henkilökuntaa auttamaan vaatteiden kanssa. Kirjassa valaistaan myös tutkimuksia, joiden mukaan poikavauvojen (tai ihan vaan sinisiin puettujen vauvojen) annetaan kontata kauemmin kuin tyttöjen (vaaleanpunaisiin puettujen) vauvojen, jotka nostetaan syliin. Koko kirjan pointti on se, että tiedostamatta kohtelemme tyttöjä ja poikia erilailla jo heidän syntymästään saakka, mikä taas auttamatta johtaa siihen, että pojat saavat enemmän vapautta ja rohkeutta tutkia, oivaltaa ja onnistua, mikä taas auttaa heitä myöhemmin johtotehtäviin työelämässä. Siis apua!

En usko, että omat vanhempani halusivat kasvattaa minua erityisen tyttömäiseksi. Itseasiassa uhmasinkin sukupuolirooleja ihan oma-aloitteisesti jo pienenä. Kuitenkin muistan vielä tänäänkin sen kateuden ja pettymyksen, kun enoni joka kesä kävi pyytämässä pikkuveljeni ajamaan traktoria tai osti tälle lipun salibandymatsiin. Minua ei edes pyydetty, ja jotenkin en uskaltanut edes vaatia mukaan pääsemistä. Juuri tällaiset asiat vaivaavat minua. Entä jos itsekin syyllistyn samaan asiaan, ja huomaamattani runnon poikaani perinteiseen sukupuolirooliin? Ajattelen, että minun tehtäväni äitinä on tarjota lapselleni ennenkaikkia mahdollisuuksia kokeilla eri asioita, oppia ja nähdä vaihtoehtoja. Mutta kuinka pitkälle vaihtoehdoissa on mentävä? Täytyykö pojallekin ostaa mekkoja vaatekaappiin? Miten voi tietää, haluaako laittaa päälleen mekon, jos ei omista yhtään sellaista?

Tässä yhtenä päivänä lakkasin varpaankynsiäni ja kaksivuotias tuli siinä sitten ihmettelemään äidin tekemisiä. Hän tarjosi heti omia kynsiään lakattavaksi, ja spontaanisti ajattelinkin tottakai lakata myös hänen kyntensä. Mutta ne sukupuoliroolit… Mieheni stoppasi aikeeni kuin seinään, ja sanoi ne kuuluisat sanat ”Ei pojat käytä kynsilakkaa”. Hmm…

Vaikka tällä hetkellä näyttääkin siltä, että toteutan tätä mahdollisuuksien kokeilua meidän perheessä yksin, olen vakuuttunut siitä, että jo asian tiedostamisesta on pojalle tulevaisuudessa hyötyä. Minä en koskaan tule tuomitsemaan hänen valintojansa. Kyllä, olen se äiti, joka ostaa nuken syntymäpäivälahjaksi pojalleen JOS HÄN SEN HALUAA. Nukeilla leikkimisen on todettu auttavan lapsia kehittämään empatiakykyään ja oppimaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Joululahjaksi ostin pojalleni hellan kokkaustarvikkeineen, koska hänen lempiharrastuksiinsa kuuluu äidin auttaminen ruoanlaitossa. Tärkeintä minusta kuitenkin on juuri kuunnella lasta itseään: Tällä hetkellä poikaa sattuvat kiinnostamaan traktorit, lentokoneet ja autot. Miksi? En tiedä onko kyseessä yhteiskunta, päiväkoti vai pojan omat mieltymykset. Enkä tietenkään pakota poikaa leikkimään nukella, jos hän mieluummin leikkii traktorilla. Se ei todellakaan ole tässä se pointti. On hyvin mahdollista, että pojastani kasvaa stereotyyppinen äijä, ehkä ei, mutta minusta on tärkeää tiedostaa ne eri vaihtoehdot, joita tarjoamme tytöille ja pojille. Haluan, että sekä poikani, että tulevat lapsemme saavat samat mahdollisuudet kokea ja oppia, olivatpa sitten tyttöjä tai poikia.

Mietittekö te lasten sukupuolirooleja? Ja jos mietitte, mitä asioita erityisesti? Vaatteita, leluja, puhetapaa, harrastuksia? Vai onko teistä tämä ihan höpölöpöä? Kertokaa.