Tervetuloa!

Vajaa viikko ennen lähtöä, hetkenä ennen nukahtamista, muistin loppukesäisen laitesukelluskokeilun. Menimme ryhmän kanssa pinnan alle ja ahdistus puski heti päälle. Halusin päästä takaisin pinnalle, hengittää vapaasti. Paineilma ei riittänyt. Tuona hetkenä ennen nukahtamista tajusin, ettei tänä syksynä tarjoudu mahdollisuutta palata takaisin pinnalle. Että nyt sukelletaan ja sukelluksissa pysytään, kunnes tullaan jouluna hetkeksi takaisin kotiin. Entä jos happi ei riitä?

Viimeisenä yönä kotikotona menimme nukkumaan, H kysyi haittaako sua jos nukun hetken ja nukahti. Valvoin yön ja pohdin syntyjä syviä. Tajusin, että vaikka Suomessa on maailman rakkaimmat ystävät, perhe, yliopisto ja tärkeät yhteisöt, mikään ei tällä hetkellä pidättele kotimaassa. Ja kun saan lähteä H:n kanssa, saan viedä perheeni mukanani, eikä mikään ajatus voisi synnyttää suurempaa kiitollisuutta.

Ehkä sen vuoksi kaikki tuntui ennen lähtöä niin helpolta ja on nyt ensimmäisen viikon jälkeenkin vielä niin kovin yksinkertaista. Vaikkei yhtään tiennyt miten asiat lutviutuvat, tiesi että ne lutviutuvat. Okei, saatoin ehkä yhden tai kaksi kertaa vähän itkeä ja ehkä ihan pienesti panikoida, mutta ei meillä lasketa.

Pohjois-Irlanti on kohdellut meitä mielettömän hyvin. Ulsterin yliopiston kansainvälisen osaston väki on laatinut vaihtareille hienon orientaatio-ohjelman ja huolenpito on muutoinkin suorastaan liikuttavaa. Ensimmäiset ystävyyssuhteet on solmittu, poikkeustilanne sallii nopean yhteyden muodostumisen. Retkellä rannikolle näimme delfiinejä. Guinness on (kuulemma) hyvää, pubit ihania. Paikalliset ovat käsittämättömän ystävällisiä ja ihania. Niin ja kahden bussimatkan päässä sijaitsevassa terveyskaupassa myydään ruisjauhoja, joten elämä on pelastettu. Kaiken tämän ihanan (ja toisinaan luultavasti myös vähemmän ihanan) jaamme tässä blogissa.

Tervetuloa kanssamme matkalle Pohjois-Irlantiin!