Taustoja ja tsemppaajani
Ajattelin hieman kertoa itsestäni ja kahdesta mitä parhaimmasta tsemppaajastani.
Olen koko elämäni urheillut raskausaikaani lukuun ottamatta. Vanhempani veivät minut jo 2-vuotiaana minut taitoluisteluun ja siitä lähtien olen rakastanut liikkumista. Olen harrastanut taitoluistelun lisäksi ringetteä ja salibandyä. Salibandyssä olin hyvä, kunnes vähitellen aloin kyllästymään koko lajiin. Harmittaa, etten tajunnut katuvani joskus vielä, kuinka annoin taitoni hiipuvan pikkuhiljaa pois. Kun aloitin opiskelemaan ammattikorkeassa rakennustekniikkaa, salibandy jäi täysin taka-alalle.
Vesan kanssa tapasimme, kun menin ammattikorkeakouluun syksyllä 2011. Aluksi olin ajatellut, etten halua mitään vakavaa suhdetta, vaan otan kaiken irti opiskelijaelämästä sekä nauttisin vapaudesta ja itsenäisyydestä. Tällä hetkellä en kadu yhtään sitä, että lähdin noin vastustamattoman ihmisen mukaan. Aloimme seurustella lokakuussa ja jo toukokuussa muutimme yhteiseen asuntoon, olimme kylläkin melkein koko ajan asuneet samassa asunnossa seurustelumme alusta asti. Kihloihin menimme syyskuussa 2012 Vesan kosittua. Toivon, että muutaman vuoden päästä menisimme naimisiinkin, mutta saa nähdä mihin elämä meitä vie.
Kesäkuun puolessa välissä saimme tietää, että saamme lapsen. Se oli elämäni suurin yllätys ja täysin odottamaton. Mutta huolimatta huonosta ajoituksesta huolimatta, päätimme pitää lapsen. Se tarkoitti minulle välivuotta opiskelusta ja joka viikonloppuista työskentelyä, että tuet olisivat edes kohtuullisia. Raskausaika ei ollut mitään ihanaa minulle pahoinvointien ja selkäkipujen takia. Raskausaikana huomasin myös, että ystäväni alkoivat vähentyä. Syy on kai siinä ettemme ole enää samassa elämänvaiheessa, vaan minulla on perhe ja heillä halu mennä.
Oliver päätti syntyä sektiolla ystävänpäivänä (rv 41+2). Hän on erittäin hyvätuulinen ja liikkuvainen vauva, meillä on opittu jo ryömimään ja konttaaminenkin on todella lähellä. Olin aina kuvitellut vauvan kanssa olemisen helppona ja maailman ihanimpana asiana, mutta todellisuus ei ollutkaan ihan sellaista kuin olin ajatellut. Minua varten vauva-aika ei ole, koska stressaan pienimästäkin yksityiskohdasta. Ei se siltikään tarkoita ettenkö rakastaisi häntä enemmän kuin mitään maailmassa, koska senhän takia juuri murehdin ja stressaan koko ajan. Kaikkein parasta on kuulla, kuinka oma lapsi on tyytyväinen ja nauraa niin kovaa että kaikki murheet unohtuvat.
Kaksi ihmistä, joita ilman en olisi minä.
Nykyisin haluaisin löytää itselleni juoksuporukan, jonka kanssa saisin harrastaa, koska minä tarvitsen tukea muilta ihmisiltä. Lopuksi haluan vielä hehkuttaa kuinka juoksin lauantaina 10 km aikaan 1 h ja 10 min. Se on vain 5 minuuttia parempi aika kuin parhaimpina aikoina, mutta parempi kuitenkin.