Viime vuosi ja syksy oli niin vauhdikas ettei edes tätä hienosti aloitettua kirjoitusurakkaa ehtinyt jatkamaan…
Rosen terapiakin on ohitse. Kävin puoli vuotta Rosenissa ja uskon sen kyllä auttaneen minua pahimman yli. Kun vertaa ensimmäista ja viimeistä kertaa niin ero oli kuin yö ja päivä. Ensimmäisellä kertaa kroppa ja mieli reagoi rajusti, nyt viimeisellä kertaa marraskuussa olo oli hyvä ja rauhallinen – mieli oli erilainen jälkeen päin. Tiesimme molemmat Rosenin kanssa että tämä on viimeinen kerta, enempää en tarvitse

Työkuviot meni uusiksi, YT:ssä onneksi löytyi minulle uusi paikka, mutta itse näkisin sen olevan vain väliaikaista. En oikein uusista tehtävistä välitä koko sydämellä – onneksi työtehtävät eivät ole pysyviä. Ja itsestähän on kiinni kaikki muutokset ja tavoitteet. Työpaikat eivät tule kuin Manulle illallinen automaattisesti. Kyllä niitä täytyy ihan hakeakin. Onneksi uusissa haasteissa ei ole kuin taivas rajana. Nytkin laitoin vuoden loppuun mennessä hakemuksen kansainvälisiin tehtäviin. Englanti on ruosteessa, mutta uskon selviäni sillä kumminkin. Englantia saa kumminkin käyttää joka päivä töissä nykyään ja kyllä se sieltä kirkastuu taas. Aina pitää tavoitella tähtiä!

Sain loppu vuodesta aikaiseksi aloitettua muutaman uuden asian mitä ole pitkään suunnitellut, mutta en vaan ole saanu intoa tehdä niitä.
Aloitin autokoulun tuhansien muiden kanssa, ja hankkiuduin hakemaan lisäkoulutusta. Olin kyllä yllättänyt kuinka paljon autokoulussa oli meitä vanhempia. Enkä tiedä olisinko edes silloin oppinut yhtä hyvin ajamaan autoa kuin nyt. Nyt on hieman eri näkökulma opppimiseen.

Autokoulussa onkin tosi veikeeta. Vielä kun saisin intoa suorittaa senkin loppuun. Ei paljon huvita autoa hankkia kun on katsellut talvisin kun ihmiset kaivaa autoaan lumesta ja metsästää autojaan. Toki rahallisestikin auto vie paljon rahaa ja se pohdinta onko siihen varaa kuitenkaan on aiheellista ja kuinka paljon sitä autoa oikeasti tarvitsee. Työmatkat kyllä sujuu julkisillakin hienosti.

Vuosi vaihtui itsekseen. Viimeiset kaksi vuotta on ollut uskomattomia myllerrysvuosia ja ovat kasvattaneet minua henkisesti vieläkin vahvemmaksi. Ilman tukiverkostoa ei kukaan selviä – en edes minä. On tullut huomattua ketkä kääntää selän hädän hetkellä, ketkä pysyvät rinnalla myrskyissä.  Mutta kyllä minun tukiverkostokin on joutunut koville, sen verran uskomattomia asioita on tapahtunut.

Toivottavasti tämä vuosi olisi hieman tasaisempi ja elämä ei olisi niin hengastyttävää.  Myrskyn jälkeen tulee aina poutasää 🙂