Pitkällisen pohdinnan ja suunnittelun jälkeen päädyin aloittamaan oman pikku-blogin. Ensimmäinen kirjoitus ikinä ja tuntuu että mitään ei pyöri mielessä, tietenkään.. Mieli on tyhjä kuin pankkitili ennen tilipäivää…

Pohditaan ja avataan nyt sitten ensin vaikka palstan nimeä: Unelmia onko niitä?

Jossain kohtaa minulle tapahtui jotakin ja en unelmoi enää mistään? Mihin unelmat katosivat? Miksi unelmia ei enää ole? Ennen unelmoin unelmien työpaikasta, menestyksestä, kivasta miehestä, saavuttamattomissa olevista miehistä..miksi en enää? Onko se osa keski-ikäistymistä? Kyllä olen olen lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä, eikä muuten onneksi näy ikäkriisiä sitten millään… jos joku kysyy ikää, vastaan aina samalla tavalla: Syntymävuodella. Ehkä se onkin tapa pistää ikä syrjään, etten sanoisi ääneen sitä maagista lukua, mikä se milloinkin on… 

Itse asiassa tässä päästään ongelman ytimeen. Minulla on käsittämätön tapa pistää tunteet syrjään ja padota tunteet sisälleni – ei hyvä, tiedän. Mutta onneksi olen nyt sen vihdoin tiedostanut ja alkanut työstämään sitä. Esimerkkinä patoamisesta. Minut jätettiin muutamia vuosia sitten ja päätin että enää en sure miesten perään. Käännän tunteen negatiiviseksi, ja keksin syitä miksi olisi edes kannattanut jatkaa suhdetta, kehitän inhon minut jättäneen kohtaan ja unohdan jättäjän. Todella näppärää…mutta, raskasta. Raskasta eritoten sydämelle…

Viime syksynä jouduinkin sairaalahoitoon sydänoireista ja mitään vikaa ei mistään ei löytynyt – muuta syytä hässäkälle ei löytynyt kuin stressi, töistä johtuvaa tietysti. Mutta sairaalassa lojuminen avasikin silmiä, mutta vasta tänä keväänä alkoi muutokset tapahtua. Luin sairaalassa lojuessani tietysti  kaikki mahdolliset lehdet, mitä käsiini sain ja yhdessä lehdessä olikin mielenkiintoinen juttu Rosen terapiasta. Totesin siinä olevan vastaus minun tunnepatoumiin.

Kaikkien sattumien kautta, sain vasta aikaiseksi muutama viikko sitten lähteä kokeilemaan Rosenia.
Tilanne töissä kärjistyi niin pahaksi, ja sairaalahoito ei juuri houkuttanut, joten päätin että josko Rosenista olisi apu. Yritin myös keväällä tapailla herra Mukavaa, mutta kun sekään ei kuitenkaan tuntunut oikein miltään, kun en vaan saanut tunnetta mukaan, kun pelko siitä, että ei siitä mitään kuitenkaan tule jäyti taustalla niin sehän tietysti päättyi siihen, että minulle jälleen kerran kerrottiin ettei tästä jutusta tule mitään….Jotenkin minulla on vain se tunne, että katselen tilannetta ulkopuolisena ja kyllähän fiksut miehet sen tajuaa…

Muutosten syntyminen, niiden täytyy lähteä itsestä – niihin ei voi kukaan pakottaa.

Nyt olen käynyt muutaman kerran Rosenissa, mutta siihen paneudutaan seuraavassa kirjoituksessa.