Rosenin lumoissa kaapissa

Kesäloma senkun huristaa kohti loppuaan ja flunssa senkun vaivaa. Flunssa viettää kohta 2-viikkois päivää. Mutta ehdottomasti menossa ohi. Se on hyvä juttu se.

Tänään oli taas aika käydä Rosen terapiassa. Varoittelin heti aluksi Rosenia, että olen ollut kipeänä tämän välin kokonaisuudessaa ja lötkähdin selälleni hoitopöydälle. Hän totesi, että jahas löysit itsellesi tuollaisen asennon. Sain jäädä siihen, koska Rosen terapiassa on tärkeätä kuunnella hoidettavaa ja hoidettava kyllä tietää mikä asento hänellä toimii parhaiten. No tässä asennossa minua ei yskittänyt, niin kaiketi sen takia lötkähdin selälleni.

Hoidon alussa joudun keräämään itseäni. En pystynyt keskittymään mihinkään. Kerroin tuntemuksistani. Rosen kehotti minua ajattelemaan vain hänen käsiään, ja miltä ne tuntuu. Ei mitään muuta. Neuvo auttoi ja lähdin matkalle mieleen. Kerroin että olen nähnyt isoja hämähäkkejä nähnyt kiipeilevän seinillä nyt lääkekuurin aikana. Hän kysyi olenko nähnyt samoja hämähäkkejä aikasemmin. Kerroin väitelleeni äitini kanssa melkein koko elämäni hämähäkistä, mikä poistettiin meidän asunnon ulkopuolelta ikkunan toiselta puolelta. Hämis oli samanlainen kuin nyt. ISO, karvainen. Jalasta jalkaan ainakin puoli metriä. Olin tuolloin hämähäkin pelastusoperaation aikaan alle 5-vuotias ja muistan yhä kuin eilisen päivän operaation ja hämähäkin. Luonnollisesti nyt olen pikku-hiljaa alkanut uskonut tämän olleen unta…mikä saa pienen tytön alle viisi vuotiaana näkemään moisia unia? Minun olisi hyvä alkaa hyödyntämään monimutkaista todentuntuista unimaailmaani hyödyksi, mutta miten?

Minulla katkeaa nyt tässä kohtaa muisti ja en muista missä kohtaa Rosen kehoitti minua kuvittelemaan, että minun tukahdetut tunteet ovat kaapissa. Kuvittelin niiden olevan ruskeassa antiikkikaapissa. Sain kuviteltua kaappiin kaksi vaatepuuta ja yhden epämääräisen harmaan möykyn. Vaatepuut olivat pehmeitä kukallisella kankaalla päällystettyjä. Toinen vaatepuu oli rakkaan koirani kuolema. Harmaa möykky olikin sitten ihmissuhteet. Yritin työstää möykkyä. Ensin yritin muuttaa sen värin lilaksi, en onnistunut. Sitten mustaksi, se onnistui. Lopulta sain muutettua värin oranssiksi. Oranssi kuvasi auringon oranssia, sitä oranssia joka auringossa on sen laskiessa ja noustessa.  Nousuja en pääse juuri katsomaan, joten tämä kuvasi laskua… Otin yksitellen päättyneitä ihmissuhteita pois möykystä samalla kuvitelle olevani auringon laskua katsomassa. Sain pienennettyä möykkyä ja sain sen jäämään oranssiksi. Oikea käteni puutui kummallisesti, Rosen huomasin tämän ja piti minua kädestä kiinni. Kehoni reagoi aina välillä pienillä pistoilla, kun puhuin tietyistä asioista. Aika tavallaan loppui kesken ja sain rauhassa tulla pois mieleni syövereistä. Yksi asia jäi huolettamaan: en taaskaan itkenyt terapian aikana. Tavallaan minulle selvisi myös miksi olen aina halunnut kuvata auringonlaskuja, sen katselemiseen ja kuvaamiseen en koskaan kyllästy.

Hoidon aikana ja sen jälkeen yritin miettiä, että miten tämä hoito voi toimia näin. Asioita joille en ole kymmeniin vuosiin suonut ajatustakaan tulevat selkeinä mieliin. Mieleni tekee kummallisia retkiä hoidon aikana. Retket on todella vaikeita selittää toiselle ihmiselle. Ehkä tämä kirjoittelu on minun tapani vielä käsitellä hoidossa tapahtuneita asioita. Jossain kohtaa huomasin taas tekeväni samaa mielikuvaharjoituta kuin viime kerralla. Harjoitusta, jossa minun tulee kiivetä aidan yli tikkaita pitkin. Ruoho ei taaskaan ollut harmaata vaan vieläkin tuuheampaa ja pidempää, mutta en päässyt aidan, tyydyin katselemaan ja ihailemaan ruohikkoa aidan toiselta puolen.

Kävellessäni kotiin pohdin mitä alitajunta haluaa minun tekevän. Huomasin että se komensi menemään minua kahville yksin veden äärelle. Päätin totella. Tämän jälkeen vilkaisin näyteikkunaan ja näin oman peilikuvani. Huomasin jotain erilaista peilikuvassani. Minun ryhtini oli selkeästi suorempi kuin aiemmin. Hartiat eivät kääntyneet apeina eteen vaan ne olivat kääntyneet taakse. Näytin ryhdikkäältä. Outoa. Myöskin aamuisin herätessäni, minulla ei ole karmivia selkäkipuja. Sekin on Outoa.

Tästä ei ole kuin hyvä jatkaa eteenpäin, totean itselleni hämmentyneenä.

p.s. Kirjoitteluun tulee pieni lomatauko nyt.