Unesta

Melkein jokaisena arkiaamuna herätessäni lupaan itselleni, että tänä iltana menen aikaisin nukkumaan. Tämä koskee erityisesti niitä päiviä, jolloin menen aamuvuoroon ja herätys on puoli seitsemän maissa. Tässä tapauksessa aikainen nukkumaanmeno tarkoittaa kello 22-22.30. Aivan liian harvoin saan kuitenkaan lupausta toteutettua, ellen ole aivan todella todella väsynyt (niin kuin tänään). 

Miksi unesta sitten tinkii, vaikka tietää sen olevan hyvinvoinnin, ajattelemisen ja toimimisen perusta? Itselläni illat usein vain venyvät esimerkiksi Gossip Girliä katsoessa, kalenteria päivittäessä tai nyt, blogia kirjoittaessa. En aina oikein edes tiedä, mihin aika kuluu. Iltavuorojen jälkeen peli on selvä; kun pääsen yhdeksältä kotiin, vaihdan vaatteet, saatan lepuuttaa jäseniä 5 minuuttia sängyssä maaten ja Whatsapp-viesteihin vastaillen ja sitten vasta alkaa iltapalalle. Koska iltapalaa on tylsää syödä yksin, laitan usein jonkun sarjan pyörimään tabletilta. Kymmeneltä saatan aloittaa muut iltatoimet, puoli yksitoista tulen petiin ja yhdentoista jälkeen olen lukenut ne kaikki 10 blogia, joita seuraan aktiivisesti. Monesti ”aikataulutus” laahaa vielä puoli tuntia jäljessä. Sitä paitsi iltavuoron jälkeen on lähes aina niin yliaktiivinen olo, ettei nukkumaan tee mieli mennä heti, vaikka seuraavana päivänä olisikin aamuvuoro.

Kun edellistä jatkaa koko viikon vuorosta toiseen hyppien, on viikonloppuisin kertynyt usein melkoinen univelka. Tietysti riippuu myös muista menoista, onko iltavuoron aamuna ehtinyt nukkua pitkään. Viime aikoina olen joutunut varailemaan mm. lääkärin, hoitajan ja ravitsemusterapeutin aikoja aamulle, joten nukkumismahdollisuudet ovat olleet vähäisiä. Viikonloppuisin saatankin posottaa unta 10-12 tuntia aivan helposti. Pitkien yöunien jälkeen olo tosin on vähän tukkoinen ja jäykkä. Jos olen oikein väsynyt, menee päiväuniakin helposti vielä muutama tunti päälle ja yöllä nukutaan taas melkein kellon ympäri. Minulla ei koskaan ole ollut ongelmaa nukahtamisessa tai heräilyssä, vaan pikemminkin siinä, että nukun liikaa. 

Miten hyvät ja riittävät yöunet pitkin viikkoa muuttavat elämää? Toisinaan kun saan hyvän nukkumisrytmin käyntiin työviikolle, on herääminen aamulla helppoa. Silmät pysyvät heti auki ja joskus aukeavat itsestään jo herätysvalon ensimmäisiin himmeisiinkin valoihin ennenkuin kello pärähtää soimaan. Aamupalaa tekee mieli ja kotoa voi lähteä hymyssä suin. Työpäivä kuluu paremmalla fiiliksellä ja vielä jaksaa ruokatankkauksen jälkeen mennä salillekin. Levännyt olo vaikuttaa suuresti reenin onnistumiseen ja raskauden tunteeseen. Mitä levänneempi olo, sitä kevyemmin sama reeni kulkee. Hyvät yöunet auttavat lisäksi ärtyvän suolen oireyhtymän kanssa pärjäämiseen. Mitä säännöllisemmin viikolla on nukuttu, vastapainoisesti liikuttu ja tarkemmin syöty, sitä parempi olo vatsassa ja koko kehossa on.

Seuraava arjen unelma minulla onkin saada selville, mikä on se tuntimäärä unta, jolla toimin, ajattelen ja urheilen parhaiten. Miten överiksi voi laittaa viikonlopun unirytmin ja mikä tuntimäärä on jo liikaa unta? Milloin on paras aika ottaa päiväunet ja kuinka kauan ne saavat maksimissaan kestää, ettei loppupäivää tarvitse kärvistellä aivan unenpöpperöisessä tilassa? Se tunne on kuitenkin parasta maailmassa, kun sinulla ei ole oikeasti mitään tärkeää tekemistä ja voit vain vaipua päiväunille, kun siltä alkaa tuntua.

Koska lupasin itselleni aamulla, että tänään menen aikaisin nukkumaan, menen nyt pesemään hampaita. Josko kerrankin saisin reilut 8 tunnin unet!

Hyvinvointi Mieli

Liikunnasta

En ole koskaan pitänyt liikunnasta. Muistan ala-asteelta liikuntatuntien tuskaakin tuskaisemmat hiihtomatkat, jotka tosin kuluivat yleensä pääosin pelleillessä silloisen bestiksen kanssa. Joskus kolmannella-neljännellä luokalla kävin koulun jälkeisessä satujumpassa, mutta se ei ollutkaan mitään todella liikunnallista. Käytyäni satujumpassa muutaman lukukauden, muistan, että minulle ehdotettiin siirtymistä kilpavoimisteluun. Olin itse innoissani asiasta, mutta vanhempani tyrmäsivät idean liekö rahan puutteen, ajan käytön tai kulkemisen kannalta. Yläasteella liikuntahalut katosivat täysin, kun liikuntatunneilla arvioitiin numeroin uinti-, hiihto- ja luistelutekniikka. Sain selkäuinnista 7- enkä oppinut koskaan rintauintia kunnolla.  Uimahallit jäivät sitten siihen. Lukion aikana saatoin ainoastaan pyöräillä ja käydä reilun puolen tunnin kävelyillä saadakseni taukoa loputtomista fysiikan, kemian ja matematiikan läksyistä. Vanhojen tansseista pidin ja sitten tajusin, että tanssi ehkä on minulle se oikea juttu. En vain huomannut silloin tehdä asian eteen enempää. 

Yliopistoaikoina sain harvoin pientä kipinää yliopiston tarjoamiin ryhmäliikuntatunteihin ja salilla vierailemiseen. Useimmiten muutaman viikon kestänyt innostus katkesi flunssaan tai opiskelukiireisiin, enimmäkseen ensimmäiseen. Paranemisen jälkeen kynnys lähteä uudelleen liikkumaan oli liian korkea, joten harrastin taas hyötyliikuntaa: pyöräilyä, painavien kauppakassien raahaamista kotiin kilometrin mittaista ylämäkeä pitkin ja tanssimista opiskelijapippaloissa ja baareissa (nesteytys oli tosin turhan tehokasta toisinaan…). Näinä vuosina olin enemmän kipeänä tai flunssassa kuin laki sallii. 

Kaksi ja puoli vuotta sitten aloitin viimeisen harjoittelun ja heti perään työt. Koska työni on pääasiassa istumatyötä, ymmärsin, että kroppani ei kestä 40 vuotta pelkkää istumista, vaan nyt on edes yritettävä. Niinpä hankin työpaikan läheiselle salille jäsenyyden ja maksoin yhden personal trainer -kerran, jotta sain minulle yksilöllisen treeniohjelman. Taisin käydä ensimmäiset viikot salilla aika tiheäänkin, mutta taas minut pudotti rytmistä flunssa. Epäsäännöllisen säännöllistä liikkumista kesti reilun vuoden, aina välillä ryhdistäydyin ja innostuinkin salista, aina välillä makasin mieluummin sohvalla katsomassa hyvää sarjaa karkkipussi kädessä. Keväällä 2014 sairastuin masennukseen, johon aloin syödä masennuslääkkeitä. Silloin lääkäri muistutti minua liikunnan tärkeydestä, mutta en saanut itsestäni irti järjestää liikuntaa jokaviikkoisesti elämääni. Välillä oli tarpeeksi tekemistä nukkumisessa ja syömisessäkin. 

Syksyllä työkaverini houkutteli minut kokeilemaan afrotanssituntia. Alku oli raskasta, mutta sitten tuli oivallus! Tämä taisikin olla minun lajini! Koko kropan sai liikkumaan ja rytmit tuntuivat niin omilta! Taisin tehdä itselleni lupauksen käydä kerran viikossa tanssitunneilla ja kerran viikossa salilla. Taas yritettiin ja taas epäonnistuttiin, mutta vihdoinkin jotain kivaa liikuntaa oli löytynyt. 

Alkuvuodesta 2015 aloin seurustella kahden vuoden sinkkukauden jälkeen. Mies osoittautui kuitenkin ylisuorittajaksi: hänellä oli yliopisto kesken, kokopäivätyö ja liikuntaa oli harrastettava vähintään 5 kertaa viikossa. Koska mies oli tottunut liikkumaan koko ikänsä, hän ei voinut ymmärtää ihmistä, joka ei vaan ehtinyt/jaksanut/pystynyt urheilemaan kuin muutamia kertoja viikossa. Alkoi painostus ”eiks sun pitäis mennä salille, eikä syödä sitä karkkia?”, ”mikset käy salilla aina ennen kello 12 alkavaa iltavuoroa, siinähän sulla olis hyvin aikaa”, ”meidän pitäis keksiä joku yhteinen liikuntaharrastus”. Liikunnasta tulikin suorittamista, ei nautintoa, vaikka jatkoinkin rentouttavilla tanssitunneilla käymistä.

Kului kolme kuukautta ja parisuhde päättyi eroon. Ostin taas uuden saliohjelman (kolmannen) ja päätin alkaa kiinteyttää keskivartalon aluetta. Karkki ja muut herkut maistuivat kuitenkin liian hyvin ja ruokien kanssa oli muutenkin ongelmia, kun ruoka-allergiat alkoivat haitata toden teolla elämääni. Huhtikuussa astui uusi parisuhde kuvioihin. Tällä kertaa minä olinkin se, joka urheili enemmän ja patisti hienovaraisesti miestä liikkeelle. Mutta koska parisuhde oli kaukosuhde, viikonloput piti kuluttaa miehen, ei liikunnan kanssa. Sain käytyä salilla kerran pari viikossa.

Kului taas reilut kolme kuukautta ja parisuhde päättyi eroon. Koska olin selvinnyt masennuksestani ja lopettanut lääkkeeni, tiesin, että tällä kertaa piti todella keksiä jotain, mikä tuo hyvän olon, etten vaivu uudelleen samaan tilaan. Sattumalta olin varannut kolme viikkoa aiemmin tutustumisviikon ryhmäliikuntakeskukseen ja aloitin Bodybalancella. Vaikka mieli olikin tyhjä ja rentoutunut tunnin loppupuolella, oli itku herkässä viimeisen rentoutumiskappaleen aikana. Räpyttelin, räpyttelin ja sain pidäteltyä kyyneleeni. Päätin, että tästä lähin alan selviytyä elämän vaikeuksista liikunnan avulla. Sitten aloin taas reenata salilla. Pusersin itsestäni kaikki irti ja salin jälkeen olin aina todella voipunut, mutta loistavalla tuulella. Viimeiset kolme viikkoa olen harrastanut säännöllisesti liikuntaa,ja  jos en ole voinut mennä salille, olen lähtenyt nauttimaan ulkoilmasta reippaalle kävelylle. En ole tullut kipeäksi, vaan pikemminkin, ruoka on alkanut taas maistua ja olen pärjännyt vähemmillä yöunilla, jopa kahdeksalla tunnilla. Olen pirteämpi ja hyväntuulisempi.

Hurjaa ajatella, että niinkin surullinen asia kuin eroaminen, sai minussa aikaan laittaa täysin uuden vaihteen päälle. Jos minulta nyt kysyttäisiin, lähtisitkö mieluummin salille tai tanssitunnille vai söisitkö pussillisen karkkia sohvannurkassa, tietäisin vastauksen paremmin kuin 10 vuotta sitten. Liikunta on osa hyvinvointia ja toivon, ettei kauan odotettu into liikkumiseen kuihdu heti pois.

Hyvinvointi Liikunta Mieli