Päätin oppia rakastaa elämää- esteiden yli pääseminen
En olisi muutama vuotta sitten ikinä voinut kuvitella sanovani rakastavani elämää. Olin monta vuotta masentunut mutta teeskentelin että kaikki oli kunnossa. Teeskentelin olevani kunnossa niin monta vuotta että unohdin miten elää valehtelematta itselleni. Olihan minulla hyvät päivätkin ja joskus asiat tuntuivat melkein hyvältä. Mutta en vaan kunnolla käsittänyt ettei elämä pitänyt tuntua masentuvalta, mustalta aukolta johon valo vaan joskus osui. Itse olin sinne päättynyt, koska en pystynyt ajatella asiat posiitiviselta kannalta. Näin vain harmaan puolen kaikesta.
Olen kasvatettu näkemään ihmisen teot kaikkien näkokulmasta, ettei koskaan saa tuomita ketään liian ankarasti ja että kaikilla on oma näkökanta siihen mitä tapahtuu ja on tapahtunut. Jokainen tulkitsee sen mikä on tapahtunut eri lailla koska on erilainen tausta ja kokemukset mikä vaikuttaa miten ihminen reagoi emotionaalisesti eri tilanteissa. Kesti monta vuotta oppia ja myös käsittää mitä minun vanhemmat yritti opettaa minulle ja kestää varmaan elämänajan ymmärtää sen kunnolla.
En oikein muista aikoja ennen kun jouduin masennukseen, olin nuori ja minulta tuntui kun mitään ei mennyt nappiin. Ystäväsuhde toiseensa jälkeen päätyi huonosti pienestä olevani ja ratkaisin asian pelkästään hankkimalla uudet ystävät eikä ratkaisemella ongelma sinänsä tai edes kunnolla puhumalla asiat läpi ystävieni kanssa. Kun aikuistuin opin jotenki selvittämään ongelmat paremmin niin etten vaan hankkinut uudet ystävät. Huomasin kuitenkin että minulla oli jäljellä vahva vaisto tehdä niin kuin olin opppinut toimivan paras kun olin pieni. Aina vaan siirtymällä eteenpäin kun asiat muuttui vaikeaksi ja monimutkaseksi. En myös pystynyt antaa sen olla vaikuttamatta tavoihini ratkaista muita ongelmia. Sillä lailla pakoa tuli ensireaktio minulla kun asiat ei toiminut. Minulla on vieläkin vahva vaisto paeta kun osun ongelmaan tai kun en viihdy jossain tilanteessa, olen epäonnellinen jne.
Huomasin vasta kun olin eka kertaa oikeesti onnellinen tosi pitkään aikaan että asiat ei tarvinnut tuntua niin pahalta, että oli monenlaisia tapoja tulkita myös elämää ja kokevani asiat ja että omat tavat ei ehkä ollut parhaat minulle. Jos vaan yrittäisin nähdä asiat toisin niin ehkä asiat voisi tuntua paremmalta. Olin sen jollain tavalla aina tiennyt ja tunne oli kasvanut viime vuodet mutta tajusin asian oikeesti vasta silloin kun eka kertaa pääsin pois mustalta aukoltani.
Häpeä oli aina ollut iso osa minun elämäni, kesti kauan oppia että ei ollut niin paha näyttää muille olevani heikko, että en osannut kaikkea täydellisesti. Pelkäsin joutuvani häpeä itestäni niin paljon että vältin kaikki tilanteet jossa olisin mahdollisesti voinut mokata. Nyt jälkeenpäin tuntuu sääliltä koska olisin ehkä pystynyt nauttia elämästä jos en koko ajan olisi pelkänyt joutuvani häpeä itestäni. Yritän nyt askel kerrallaan alkaa nauttia elämästä eikä pelkää niin paljon. Mitä on pahin mikä voisi tapahtua? eiks sanonta menee että ”Sen mikä ei sinua tapa tekee sinusta vahvemman ihmisen”
Muutama vuosi sitten yksi kavereistani kertoi minulle sen kahdesta hyvästä ystävästä. Toinen niistä oli menettänyt vanhempansa ja hänellä oli ollut muuten tosi vaikeaa elämässä ja toisella oli mennyt elämässä hyvin eikä hänellä ollut mitään isoja ongelmia. Toisiinpäin kun uskoisi niin menestynellä kaverilla oli paha masennus ja suruva kaveri oli aika onnellinen vaikka oli varmaan ollut vaikeeta aikoja. Minun kaverin mielestä se oli törkeä ja epäreilua että niin kävi, ettei sillä joilla oli masennus ollut oikeus olla masentunut kun sillä ei ollut hyvä syy siihen. Minun kaverini ei tarkoittanut pahaa ja ymmärän hänen kantaansa, mutta loukkannuin silti. En koskaan kertonut hänellä että minulla oli ollut masennus monta vuotta, eikä hän voinut tietää asiasta. Tuntui kuitenkin kun hän olisi lyönyt minua päin naama, koska ei minullakaan sen suurempaa syytä masennukseen ollut. Niin vaan kävi. Ja eikö minulla ollut oikeus tuntea mikä minusta tuntui? Ja sillä hänen kaverilla? Oli herkkä paikka koska olin itse miettinyt miksi olin maseentunut. En oikein ymmärtynyt sitä itse. Jälkeenpäin olen kuullut että ei aina ole syytä siihen.
Luulen että minun masennus johtuu siitä että minulta tuntui että minulla ei ollut mitään tarkoitusta. Ainoa jolle olin tärkeää oli omalle vanhemmille ja veljelle. Kukaan muu ei oikeesti välittänyt minusta sen enempää, sen olin elämästä oppinut. Kun on nuori niin tuntuu myös siltä kun vanhemmilla on pakko pitää sinusta, ettei sitä lasketa, oppii vasta myöhemmin että se ei ole millään lailla itsestäänselvää. Mutta onhan se kuitenkin kysymys vanhemmista eikä lapsista jos piittaa omasta lapsesta. No joo, jouduin sivuraiteelle, takaisin asiaan. Minulla ei ollut ketään muuta, ystävää tai muu joka minusta tuntui pitävän minusta sellaisenaan ja siitä oletin minussa olevan jotain vikaa kun kukaan muu ei välittänyt minusta.
Loin kuvan millainen haluaisin olla ja teeskentelin olevani kaikki sen siihen asti että melkein uskoin olevani sen oikeesti. Huomasin valehtelevani koko ajan pienistä asiosta, opin olevani valehtelematta isommaista jutuista, kun silloin jäi helposti valheen kiinni. Valehtelin kaikista turhista asioista ja siitä tuli kun kilpi minulle ja maailman välillä koska jos ihmiset ei pitänyt minusta niin se ei ollut niin paha koska se ei kuitenkaan ollut minua oikeesti.
Aikuistin vuosi vuodelta ja valehtelin vähemmän ja vähemmän koska häpesin kuitenkin sitä että en pystynyt päästä ihmiset oikeesti lähelle. En pystynyt olla täysin oma itteeni ja pelkäsin kovasti ihmiset huomaavan minun tarvitsevan kilpeä maailma vastaan. Että en ollut niin vahva kun teeskentelin. Halusin niin kovasti olla oma itteeni ja oppia nauttimaan elämästä ja haluan sen vieläkin mutta en ole vielä ihan siellä, vielä on elämänajan työtä sen eteen. Vaiheessa olen ja tulen olemaan. Siinäkin toinen oppitunti joka kesti pitkään tajuta, ettei koskaan valmistu niin sanotun ”elämän koulu”-sta.
En enää kärsi masennusta mutta en ikinä pääse siitä kunnolla eroon, se tulee aina olemaan osa minua samalla tavalla kun alkoholisti aina sitä on, ainoa ero on opppinut elää uudella tavalla. Joka päivän taistelen vanhaa tuttua masennusta vastaan, ja joskus on vaikeempaa ja joskus helpompaa mutta iloitsen sen että eka askel on jo kävelty että nyt pitää vaan jatkaa matkaa ja vastustaa mennä takaisin entiseen tapoihin.
Päätöstä se alkoi että en vaan enää jatka samaa tavalla, että nyt riittää! Päätyin pisteseen milloin oli pakkoa ryhdistäytyä tai en olisi jaksanut enää. En oppinut pitää itsestäni mutta opin hyväksymään itseäni. Pitääminen on töiden alla. Yritän ottaa huumoria mukaan elämäni, ja se on auttanut paremmin kun mitään muu- jos siihen vaan pystyy.
Siitä josta olen eniten ylpeä ja yllätynyt on että useimmat päivät pystyn, jos en rakastaa itseäni, niin rakastaa elämää ja siihen liityvät käänykset ja yllätykset. Hyvät ja huonot. Rakastaa elämää joka ei ole mustavalkoista vaan ihanan harmaansävyistä ja sen että se tarkoittaa että kukaan ei ole koskaan täysin väärin tai täysin oikeassa. Rakastan sitä että jos maailma ei ole täydellinen niin miksi minun pystyisi tai pitäisi olla?