Ladataan...


Tyttö älä sinne mene! Ei, Victoria, ovi lukkoon nyt! Hyppää pois kun vielä voit! Muun muassa tällaisia lauseita suustani pääsi, kun katselin tätä leffaa Yle Areenasta. Victoria on Berliinissä yhdellä otolla kuvattu piinaava rikosjännäriksi mainittu leffa, mutta mielestäni elokuvaa ei voi laittaa tähän genreen. Eikä oikein mihinkään.

Poikkeuksellisesti kerron siis tällä kertaa elokuvasta, vaikka kirjablogissa ollaan. Monella tapaa kirjan lukeminen on hyvin elokuvallinen kokemus, ainakin minulle. Nautin näistä molemmista kulttuurituotteista kovasti, mutta lähes aina kirjaelämys vie voiton. Tämä leffa oli vain niin hyvä ja vaikuttava, että suosittelen sitä valtavasti. Pidän elokuvaa suosittelun arvoisena, jos se jää katselun jälkeen pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan. Tämä jäi.

Leffassa nuori Victoria lyöttäytyy Berliinin yössä aika arveluttavanoloisen poikajoukon mukaan. Yön aikana hänen ja yhden pojista välille kehkeytyy tiivis suhde. Myös muihin poikiin Victoria suhtautuu lämpimästi, vaikka katsoja näkee, että sällit vedättävät hyväuskoista tyttöä. Elokuvan edetessä tämä päätelmä tosin horjuu. 

Tieto siitä, että elokuva on pantu kerralla purkkiin, tuo lisää kiehtovuutta katselukokemukseen. Tosin luin jostain, että ohjaaja Sebastian Chipper laittoi näyttelijät duunaamaan koko leffan yhtä soittoa nelisen kertaa, ennen kuin oli tyytyväinen. Tenhoavia olivat myös kohdat, jossa leffasta otetaan äänet pois ja kaiken päälle vyörytetään musiikkia. Yökerhokohtaukset ja kohtaus kerrostalon kattoterassilla ovat huikeita.

Yle Areena on kyllä loputon aarreaitta. Minulla ei ole Netflixiä eikä muita elokuvien suoratoistopalveluita, mutta Areena tuntuu riittävän. Edellisen kerran yhtä vaikuttavan elokuvakokemuksen tarjoili niinikään Areenasta katsomani Locke. Myös Morvern Callarin tuijotin aivan häikäistyneenä Areenasta.

Victoria on vielä tätä kirjoittaessani katseltavissa Yle Areenasta 19 päivän ajan. Kuva on kuvakaappaus Areenasta (nuolta painamalla ei siis tapahdu mitää).

Ladataan...


Katja Lahti olkoon suunnannäyttäjäni, mitä tulee kirjoittajan ja kirjailijan monipuolisuuteen. Hän on kirjoittaja, joka ei todellakaan ole urautunut yhteen lajityyppiin tai kirjailijana olemisen tapaan. Hän on äiti/perhebloggaaja ja lastenkirjailija ja nyt kirjoittaa myös aikuisille (esimerkiksi Pieni novelliblogi tästä maistiaisena). Tämä olkoon sivuhuomautuksena tässä alussa, sillä harmittelen sitä, miten äkkiä jonkin tietyn kirjoittajan/kirjailijan rooli Suomessa lyödään lukkoon ensimmäisen kirjan perusteella. Siitä kertoo esimerkiksi se, että joissakin Lasitehtaan arvosteluissa kirja mainitaan Lahden esikoisteokseksi. Mitä se ei ole!

Lasitehdas (S&S 2018) oli yksi näistä kirjoista, joita olen viime aikoina kuunnellut äänikirjoina. Tämän kirjan jälkeen laitoin Bookbeatin tauolle, sillä haluan palata takaisin paperisen kirjan äärelle. Äänikirjat eivät tunnu samalta, vaikka ovatkin pitkien työreissujeni pelastus. 

Lasitehdas kertoo kahden erilaisen perheen tarinan. Toinen on talousvaikeuksissa kamppaileva duunariperhe, toinen hyväosainen suomenruotsalaisfamiljen. En tiedä johtuiko äänikirjakokemuksesta vai mistä, mutta mielestäni hyppäys duunariperheestä suomenruotsalaisten arkeen tapahtui kirjassa liian myöhään. Olin jo ehtinyt pitää rikasta perhettä sivujuonteena koko tarinassa. Kun heistä alettiin kertoa, en olisi jaksanut kiinnostua. Jäin vain odottamaan, eikö jo kohta kerrottaisi, mitä duunareille tapahtuikaan. Tuntui, että hahmoja oli liikaa. Luokkaerojen kuvailuksi olisi riittänyt pelkästään duunariperheen näkemys.  

Tämä olikin ainut miinuspuoli, joka Lasitehtaasta jäi mieleen. Kirja oli oikein taitavasti kirjoitettu, eri aikatasoilla hyppely toimi vetävästi. Pidin myös siitä, että kirjassa tavallisesta oli tehty kiinnostavaa. Perheiden elämässä ei varsinaisesti (yleensä) tapahtunut kummoisiakaan. Toisaalta pitkän aikajänteen ansiosta tapahtui valtavasti. Tuli kohdattua lama-ajat ja kaikki. Tunnistin tarinasta sukupolvikokemuksia.

Palaan vielä äänikirja-asiaan. En ole ihan vakuuttunut, että äänikirja on paras mahdollinen formaatti tarinalle, jossa on paljon aikatasoja ja näkökulmia luvusta toiseen. Äänikirjassa ei pääse kätevästi palaamaan luvun alkuun tsekkaamaan, oltiinkos nyt vuodessa 2002 vai 1979. Voi olla, että kaiken kokemani infotulvan ja erityisen kiireisen työelämän vuoksi keskittymiskykyni ei ole parhainta tasoa juuri nyt, joten tämä herpaantuminen saattaa olla omakin vikani.

Nyt vedän johdon äänikirjoista vähäksi aikaa. Viikonloppuna pääsen pitkästä aikaa keskittymään oman kirjani kirjoittamiseen, kun luvassa on luovan kirjoittamisen kurssiviikonloppu Turussa. Mitenköhän kirjani toimii äänikirjana? Julkaistaankohan tätä koskaan muutenkaan?

Ladataan...

Kolmekymppinen (olikohan se peräti 35) päähenkilö on aika rasittavanoloinen lellipentu, jolla ei ole oikeita ongelmia. Niin minä ajattelin kuunneltuani vartin verran Sisko Savonlahden esikoisromaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus) ja jatkoin kuuntelemista. Kaikkiaan kuutisen juoksulenkkiä siinä meni, että sain Pirjo Heikkilän lukeman kirjan kuunneltua.

Päähenkilön rasittavuus jatkuu läpi koko kirjan. Hän on teiniksi jäänyt aikuinen, joka kiukuttelee vanhemmilleen, jotka maksavat hänen elämisensä ja terapian. Hän on avuton, eikä osaa oikein mitään käytännön askareita, esimerkiksi käyttää pesukonetta tai laittaa ruokaa. Hänen ei mielestään kuulu tehdä mitään edes joulunvietossa äitinsä luona. Makaa vain ja mököttää. Aikuinen ihminen! Argh, ajattelin kun juoksin ja kuuntelin.

Päähenkilön raskaudesta huolimatta, tai kenties juuri siksi, kirja oli riemastuttavaa kuunneltavaa. Naurahdin ääneen monta kertaa. Esimerkiksi kun päähenkilö pohti, onko olemassa perhettä, joka pukeutuu pelkästään ylellisiin materiaaleihin, villaan ja silkkiin. Että sellaisia varten 850 millilitran hienopesuainepullot olivat olemassa. Tai kun hän keskustelee vauva.fi -palstalla siitä, millainen määrä sipsejä viikossa on normaalia. Lopulta hän ostaa sipsejä ajatellen: kerran täällä vain eletään.

Parhaita ovat kirjat, jotka saavat aikaan aivotoimintaa. Millaista tahansa, kunhan on toimintaa. Tämä kirja sai. Herkesin pohtimaan, olenko minä elänyt joskus samanlaista elämää kuin päähenkilö. Vanhempani eivät ole syytäneet minulle kamalasti rahaa, esimerkiksi juuri terapiaan en edes yrittänyt pyytää heiltä rahaa (vaikka tarve varmasti oli), mutta samanlaista kelluntaa minulla kyllä on ollut ilo elää. Itse asiassa puhelin asiasta aivan hiljakkoin ystäväni kanssa.

Asuimme opiskeluaikana vierekkäisissä rapuissa. Meillä ei ollut huolta huomisesta. Opinnot olivat vaiheessa, jolloin pakollisia käyntejä yliopistolla ei juuri ollut. Meillä oli aikaa kulutettavaksi. Vietimme tuntikausia ulkoiluttaen koiriamme. Sen jälkeen menimme markettiin valitsemaan suklaapatukoita, jotka nauttisimme kun Temptation Island tulisi (lineaarisesta) televisiosta. Vietimme monta tuntia kaupungilla etsien opiskelukollegoiden yhteiseen pikkujoulutapahtumaan sopivia pikkujoulupaketteja. Ne saivat maksaa kympin (kyllä vain, markkaa). Päätimme aina, että huomenna aloitamme gradujemme teon. Muistelemme tätä aikaa kaiholla melkein aina, kun puhumme puhelimessa. Ei ollut lapsia, lainoja, töitä eikä oikein mitään.

Savonlahden kirjan päähenkilö kärvistelee elämäntilanteessaan, jota itsekin arvelee ehkä myöhemmin pitävänsä elämänsä parhaana aikana. Hänen arkensa on täynnä minää, mikä tietenkin on tukahduttavaa. Sen vapauden vain tajuaa vasta jälkikäteen.

Kirjan päähenkilö elää tunnelmissa, jollaisiin itse pääsen nykyään korkeintaan lomilla, pois kotoa. Kun ei tarvitse ajatella mitään tai ketään. Korkeintaan kuulostella, mitä minun tekisi mieleni syödä ja kannattaisikohan vaihtaa toiset sukat kun näistä jää ikävä rantu nilkkaan. Normaalielämässäni on miljoona vastusta ja vastuuta. Asiakkaat, jälkikasvu, kotieläimet ja jatkuvaa teippausta vaativa vanha talo, esimerkiksi.

Mielestäni kaikkien pitäisi päästä kirjan hahmon fiilikseen edes joskus. Löysään, painottomaan tilaan, jossa ajatukset voivat tulla ja mennä. En tiedä, miten usein joku uraohjus tai yksinhuoltaja pääsee.  

Minä sain kirjasta monta kummallista ajatusta. Niistä suurkiitos tämän omituisen kirjan kirjoittajalle.

Vähän miinusta annan Pirjo Heikkilän luennalle, sillä en saanut aina selvää kaikesta. Hän nielaisee joidenkin sanojen alut, joidenkin loput. Toisaalta Heikkilän ääni sopi kirjaan hyvin, sillä tekstissä oli heikkilämäinen kuivakan humoristinen vire. En ole varma, olisinko lukenut tätä kirjaa kirjana, ehkä se olisi jäänyt kesken. Se johtuu siitä, että kirjan katkelmamaisuus ei puhuttele minua romaaneissa. Äänikirjana tämä kuitenkin toimi mainiosti.

Pages