Ladataan...

Kolmekymppinen (olikohan se peräti 35) päähenkilö on aika rasittavanoloinen lellipentu, jolla ei ole oikeita ongelmia. Niin minä ajattelin kuunneltuani vartin verran Sisko Savonlahden esikoisromaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus) ja jatkoin kuuntelemista. Kaikkiaan kuutisen juoksulenkkiä siinä meni, että sain Pirjo Heikkilän lukeman kirjan kuunneltua.

Päähenkilön rasittavuus jatkuu läpi koko kirjan. Hän on teiniksi jäänyt aikuinen, joka kiukuttelee vanhemmilleen, jotka maksavat hänen elämisensä ja terapian. Hän on avuton, eikä osaa oikein mitään käytännön askareita, esimerkiksi käyttää pesukonetta tai laittaa ruokaa. Hänen ei mielestään kuulu tehdä mitään edes joulunvietossa äitinsä luona. Makaa vain ja mököttää. Aikuinen ihminen! Argh, ajattelin kun juoksin ja kuuntelin.

Päähenkilön raskaudesta huolimatta, tai kenties juuri siksi, kirja oli riemastuttavaa kuunneltavaa. Naurahdin ääneen monta kertaa. Esimerkiksi kun päähenkilö pohti, onko olemassa perhettä, joka pukeutuu pelkästään ylellisiin materiaaleihin, villaan ja silkkiin. Että sellaisia varten 850 millilitran hienopesuainepullot olivat olemassa. Tai kun hän keskustelee vauva.fi -palstalla siitä, millainen määrä sipsejä viikossa on normaalia. Lopulta hän ostaa sipsejä ajatellen: kerran täällä vain eletään.

Parhaita ovat kirjat, jotka saavat aikaan aivotoimintaa. Millaista tahansa, kunhan on toimintaa. Tämä kirja sai. Herkesin pohtimaan, olenko minä elänyt joskus samanlaista elämää kuin päähenkilö. Vanhempani eivät ole syytäneet minulle kamalasti rahaa, esimerkiksi juuri terapiaan en edes yrittänyt pyytää heiltä rahaa (vaikka tarve varmasti oli), mutta samanlaista kelluntaa minulla kyllä on ollut ilo elää. Itse asiassa puhelin asiasta aivan hiljakkoin ystäväni kanssa.

Asuimme opiskeluaikana vierekkäisissä rapuissa. Meillä ei ollut huolta huomisesta. Opinnot olivat vaiheessa, jolloin pakollisia käyntejä yliopistolla ei juuri ollut. Meillä oli aikaa kulutettavaksi. Vietimme tuntikausia ulkoiluttaen koiriamme. Sen jälkeen menimme markettiin valitsemaan suklaapatukoita, jotka nauttisimme kun Temptation Island tulisi (lineaarisesta) televisiosta. Vietimme monta tuntia kaupungilla etsien opiskelukollegoiden yhteiseen pikkujoulutapahtumaan sopivia pikkujoulupaketteja. Ne saivat maksaa kympin (kyllä vain, markkaa). Päätimme aina, että huomenna aloitamme gradujemme teon. Muistelemme tätä aikaa kaiholla melkein aina, kun puhumme puhelimessa. Ei ollut lapsia, lainoja, töitä eikä oikein mitään.

Savonlahden kirjan päähenkilö kärvistelee elämäntilanteessaan, jota itsekin arvelee ehkä myöhemmin pitävänsä elämänsä parhaana aikana. Hänen arkensa on täynnä minää, mikä tietenkin on tukahduttavaa. Sen vapauden vain tajuaa vasta jälkikäteen.

Kirjan päähenkilö elää tunnelmissa, jollaisiin itse pääsen nykyään korkeintaan lomilla, pois kotoa. Kun ei tarvitse ajatella mitään tai ketään. Korkeintaan kuulostella, mitä minun tekisi mieleni syödä ja kannattaisikohan vaihtaa toiset sukat kun näistä jää ikävä rantu nilkkaan. Normaalielämässäni on miljoona vastusta ja vastuuta. Asiakkaat, jälkikasvu, kotieläimet ja jatkuvaa teippausta vaativa vanha talo, esimerkiksi.

Mielestäni kaikkien pitäisi päästä kirjan hahmon fiilikseen edes joskus. Löysään, painottomaan tilaan, jossa ajatukset voivat tulla ja mennä. En tiedä, miten usein joku uraohjus tai yksinhuoltaja pääsee.  

Minä sain kirjasta monta kummallista ajatusta. Niistä suurkiitos tämän omituisen kirjan kirjoittajalle.

Vähän miinusta annan Pirjo Heikkilän luennalle, sillä en saanut aina selvää kaikesta. Hän nielaisee joidenkin sanojen alut, joidenkin loput. Toisaalta Heikkilän ääni sopi kirjaan hyvin, sillä tekstissä oli heikkilämäinen kuivakan humoristinen vire. En ole varma, olisinko lukenut tätä kirjaa kirjana, ehkä se olisi jäänyt kesken. Se johtuu siitä, että kirjan katkelmamaisuus ei puhuttele minua romaaneissa. Äänikirjana tämä kuitenkin toimi mainiosti.

Ladataan...


Harrastan yksinäisiä juttuja, juoksua ja kirjoittamista. Samalla molempiin kaipaa - ja nykyään onneksi myös saa - vertaisseuraa.

Ranskalainen maratoonarifilosofi (mikä tavoiteltava titteli!) Guillaume le Blanc pohtii Juoksu-kirjassa (Niin & Näin, 2018), mikä ajaa juoksijan päivästä toiseen yksinäiseen touhuunsa tien päälle. Kirjassa on valtavasti kiinnostavia ajatuksia siitä, mitä juoksu on ja mitä kaikkea se ehkä ilmentää, mitä peittää alleen, mitä se meissä vahvistaa ja mitä meistä kertoo. 

Toisin kuin yleensä ajatellaan, sekä yksin rynnäköivä että joukon jatkona ulkoileva juoksija ajattelee paljon, joko ääneen tai ääneti. Niin rakentuu kannettava filosofia. Tällaisen filosofian hyvä puoli on se, että sitä voi tarkistaa koko ajan. Mikään ei velvoita tallentamaan sitä paperille: se tuhoutuu muutamassa kilometrissä, kun ajattelun ajatteleminen ei enää ruumiin takia ole mahdollista. Ja jos filosofia vielä sattuukin säilymään suihkuun asti, harvoin se enää selviää vielä suihkustakin hengissä. (Guillaume le Blanc, Juoksu 2018 - suom. Tapani Kilpeläinen ja Eurooppalaisen filosofian seura).

Kirjassa pureudutaan juoksemiseen siis sen jälkeen, kun treenaaminen tiettyä tapahtumaa tai vauhtia varten ja kehon tai ulkonäön muokkaaminen on riisuttu pois. En tiedä, vallanko filosofioin juostessani, mutta ajatusten kakofonia päässäni kyllä myllää. Juostessa monet työasiat ratkeavat kuin itsestään ja päähän pulpahtaa kaikenlaisia ideoita, jotka on pakko kirjoittaa ylös heti kun pääsen kynän ja lehtiön äärelle. Ennen suihkua siis. Suosittelen kirjaa kaikille päällisille juoksijoille.

Harrastan juoksun lisäksi toistakin yksinäistä lajia eli kirjoittamista. Se se vasta yksinäistä on. Sen vuoksi olen vuosien varrella käynyt muutamilla kirjoittajakursseilla ja koettanut hakeutua kirjoittajapiireihin muutenkin. Silti ihan jokainen fiktion kirjoittaja on yksin tekstinsä kanssa. Siitä voi yrittää kertoa muille, mutta keskeneräisen tarinan avaaminen on kuulkaa herkkää puuhaa. Ei sitä ihan kaikille voi. 

Nyt olen löytänyt aivan loistavan vertaisryhmän. Kirjoitan jännäriä, psykologista trilleriä oikeastaan, ja kyse on ensimmäisestä omasta romaanistani. Opiskelen kirjoittamista Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kannatusyhdistyksen Luovuksissa-mestarikurssilla. Siellä meidät kirjoittajat on jaettu neljän hengen ryhmiin, jonka kesken keskeneräisiä romaanikäsikirjoituksiamme ruodimme. Ylisenseimme Aleksi Yli-Jama sen viimeksi hienosti sanoi: Tämän kurssin myötä te neljä olette toistenne käsikirjoitusten parhaat asiantuntijat.  Se tuntuu pysäyttävältä ja jotenkin kohtalokkaalta. Vaikka miten selostaisi tekstiään esilukijalle tai kirjoittajakollegalle, on palaute parhaimmillaankin melko pintapuolista. Toisen romaaniaihion kommentointi syvällisesti on aikaavievää puuhaa, harvalla on sellaiseen aikaa. Mutta nyt, kun kurssin idea nimenomaan on tämä, on paneutuminen aivan toista. Olen kovin kiitollinen tähän asti saamastani palautteesta ja pyrin huolellisesti lukemaan ja kommentoimaan toisten tekstejä myös jatkossa. 

Kurssi auttaa myös toisenlaiseen yksinäislaji-ongelmaan. Jos ei ole pakko kirjoittaa, ei ole deadlinea eikä huomauttelijaa, saattaisi helposti käydä niin, etten kirjoittaisi mitään. (Näin kävikin hetkeksi, kun luin Håkan Nesseriä ja ahdistuin tajutessani etten yltäisi koskaan mihinkään samantasoiseen.)  Nyt on deadlinet ja kurssisuunnitelmat ja reissut Turkuun. Kalenterimerkinnät tuovat ryhtiä touhuun. Vähän samalla tavalla kuin nettiin kirjattavat maratontreenit. 

Kirjaani on nyt kasassa 153 000 merkkiä. Kukaan ei ole vielä kuollut. 

Ladataan...


 

Miksi hemmetissä se ei lähde? Mikä siinä miehessä on niin ihanaa, joka voi kumota kaiken sen paskan mitä se tarjoilee? Muun muassa näitä kyselin mielessäni, kun kuuntelin Laura Mannisen Kaikki anteeksi -romaania (WSOY 2018) äänikirjana. Kysymykset vain lisääntyivät, kun tajusin että kirja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.

Romaanissa päähenkilö Laura tapaa ihanan Mikon, josta melko pian seurustelun aloittamisen jälkeen alkaa paljastua ikäviä puolia. Alussa Mikko käyttäytyy lapsellisen mustasukkaisesti, tulee mieleen ihan yläkouluikäisten ensimmäiset rakkaussuhteet. Lukijana (tai kuulijana) sitä huomaa miettivänsä koko ajan, että tuossa kohtaa tuon naisen olisi pitänyt lähteä. Tai ainakin viimeistään tuossa tilanteessa. Lähde, pliis!

Toivomukset kaikuvat kuuroille korville, kun äänikirjan lukija Sanna Majuri johdattelee koko ajan syvemmälle mustaan. Väkivaltakohtaukset on kirjoitettu kauniisti, jos niin voi sanoa. Ei, ei kauniisti, mutta niin vahvasti, että pala nousi kurkkuun. Kun Mikko sättii ja alistaa ja hakkaa, Laura kertoo makuuhuoneessa riehuvan myrskyn ja sateen, joka on hukuttaa hänet. Toisaalta jotkin väkivaltakohtaukset olivat ällistyttävän randomeita. Siis se läpsii sitä koko matkan kun he ajavat autolla kohti Helsinkiä? Mitä helvettiä?

Olen vielä kovin tuore äänikirjojen kuuntelija, enkä voinut olla ajattelematta, millainen kokemus tämä kirja olisi ollut itse hiljaisesti luettuna. Sanna Majurin ääni tuntui välillä kovin pehmeältä ja kiltiltä, vähän väärältä tähän tarinaan. Toisaalta se lisäsi kontrastia hirviömäisen miehen ja ihmeen alistuvan ja kiltin naisen välillä. Ihana Sopu-koira sai tarinassa sympatiani ja toimi erityisen liikuttavana hahmona. Mikon lapset edellisestä liitosta samaten. Jäin kyllä kaipaamaan Mikon ex-puolison, lasten äidin, näkymistä kirjassa. 

Kuuntelin kirjan muutamassa illassa, sillä halusin paitsi saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, myös päästä eroon tarinasta. Se oli kovin ahdistava. Suosittelen kirjaa kuitenkin oikein paljon. Meinasin kirjoittaa lämpimästi, mutta ei se sovi tähän. 

Pages