Kuinkas sitten kävikään
Heinäkuu 2013
Rakastuin T:hen muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen parhaan ystäväni mökillä kesäjuhlissa. Tätä rakkaustarinaa en ehkä näillä sanoilla kertoisi lapsilleni, mutta tässä se tulee hyvin tiiviissä versiossa:
Kesäjuhlat. Kova laskuhumala (minulla). Hiuksiani pitelevä ja hämmentynyt T. Hutera vaappuminen T:n huoneeseen. Pelkkää nukkumista. Seuraavan aamun kavereilta tuleva kuittailu ja T, joka edelleen pitää mua kädestä kiinni. Kotimatka samassa kyydissä, jonka toivoisi jatkuvan loputtomiin. Maanantai, joka vain matelee kun odottaa soittoa, viestiä tai edes savumerkkiä. Lopulta viesti, ja toinen, ja T tulee käymään mun luona. T jää yöksi. Ja seuraavaksi. Ja sitten yhtäkkiä asutaankin jo yhdessä.
Syyskuu 2014
Saimme hakea kotiin maailman parhaan koiran.
Elokuu 2016
Istuimme yhdessä samalla kalliolla ystäväni mökillä, jossa alunperin koko laskuhumala – hiuksistapitoepisodi oli tapahtunut ja meidän perhe alunperin muodostunut. Mietimme, että onhan tässä jo oltu yhdessä ja elämäkin aika vakiintunutta, kumpikin haluaa lapsen, mieluiten useamman – olisiko nyt aika antaa sille lupa tulla?
Seuraava vuosi
Ensin vakaa aikomukseni oli suhtautua koko asiaan kevyesti ilman sen suurempaa stressiä. Parin kuukauden hiljaisuuden jälkeen asia alkoi kuitenkin vähän painaa mieltä. Yrittämisestä tuli systemaattisempaa ja olin useaankin otteeseen aivan varma että no nyt. Paniikki alkoi kasvaa puolen vuoden tienoilla, aloin googlettaa tietoa jatkotoimenpiteistä, lukea tilastoja (jonkun lehden mukaan 40% raskauksista saa alkunsa jo ensimmäisestä kierrosta?!) ja muuttaa elämäntapojani. Kaiken kruunasi kesäloma, jolloin riitelimme ennätyspaljon, sää oli kamala ja oli ihan oikeasti tylsää.
Kesälomalla päätin, että yritän jatkaa elämää niin kun koko perhanan projektia ei olisi ollutkaan ja elää niinkuin normaalit aikuiset. Elokuu olikin sitten stressittömintä ja railakkainta aikaa pitkään aikaan. Kummankin mielestä oli kiva palata töihin ja koko kuukausi täyttyi rapujuhlista, tyttöjenilloista, myyntikokouksista ja muista riennoista. Yhdessäkin alkoi taas olla sairaan kivaa. Elokuun lopussa aloin olla todella väsynyt kaikesta hauskanpidosta (niin oletin), krapulat eivät menneetkään enää päivässä ohi ja naureskelin ystävälleni, että jos olisimme yrittäneet raskautta tässä kuussa, olisin taas supervaleraskaana.
Seuraa kliseevaroitus – syyskuun 1. päivänä sushinsyönnin lomassa tein ihan vaan varmuuden vuoksi vielä yhden raskaustestin seuraavan päivän juhlia ajatellen, ja sepä olikin positiivinen. When you least expect, eh?
Oikeita syitä varmasti oli kuitenkin se, että kesän aikana treenasin ahkerammin ja pudotin muutaman kilon painoa, työpaikan hyvinvointihaasteen johdosta joogasin paljon elokuussa ja stressitasoni laskivat muutenkin rahahuolien hellittäessä, ja sain ovulaatiopäivän ja seksin osumaan paremmin, kun en laskenut päiviä kalenterista vaan kaikki tapahtui fiiliksen mukaan. Yhtä kaikki, oli aika alkaa panikoida seuraavia askeleita – Mitä jos se meneekin kesken eikä vauvaa tulekaan? Ja ennen kaikkea, mitä jos se vauva tuleekin?