Tuumasta toimeen ja hups
Joskus vuosia sitten, aikana ennen Maailman Parasta Miniä (jota en vielä suostu kutsumaan esikoiseksi, koska esikoinen kuulostaa niin isolta ja hän on vielä äidin silmissä ihan älyttömän pieni), minä ja isi-ihminen päätettiin antaa perheellemme lupa kasvaa. Olimme se maailman tyypillisin klassikkoklisee: ”Ei me nyt varsinaisesti YRITETÄ, jätettiin vaan ehkäisy pois ja tulee sitten jos on tullakseen”.
Ja kuten aika monet ehkä tietää, ei se ikinä mene niin. Ensimmäisinä kuukausina hiljaa mielessä kytevä karvas pettymys, sitten vähitellen itsensä muihin, plussanneisiin, pareihin vertailu. Ne huuhaata sekä faktaa sisältävät artikkelit jossa kerrotaan raskaaksi tulemisesta. Googlettelua, koska lääkäriin? Silloin omasta mielestäni tehtiin IHAN kaikkemme eikä raskautta vaan kuulunut, miettikää, kokonaiseen vuoteen! Ja sitten, kun luovutusmieliala oli jo koholla, se tapahtui, ja mullisti jos ei koko elämää niin aika paljon ainakin.
Siksipä tällä toisella kerralla, kun perhepalaverin aiheeksi valikoitui sisarus(-kset) ja ikäero(t), laskeskeltiin, että tässähän pitää vähitellen ryhtyä tuumasta toimeen jos se ottaa taas vuoden päivät.
Aika vähän myöhemmin meidän koira alkoi käyttäytyä tosi kummallisesti. Tämän koiran kohdalla kummallinen käytös itseasiassa on aika tyypillistä, mutta juuri tämä kummallinen oli vähän erilaista kun yleensä. Heitin miehelle, että tällainen sylivauva koira on viimeksi ollut silloin kun odotin Maailman Parasta (ihmis)Lasta. Tämän keskustelun aikaan elettiin siis jotain raskausviikkoa 3, eli solurykelmä vasta etsi kohdusta parkkipaikkaa ja pullautteli hiljakseen uusia soluja.
Tämä kummallisuuksien koira tiesi myös edellisessä raskaudessa asioita jo kauan ennen meitä, ja ennen kun mikään raskaustesti maailmassa olisi pystynyt raskaushormonia pissasta havaitsemaan. Tällä kertaa osasin tulkita sen käytöstä ja oikeastaan tiesin olevani raskaana jo tuolloin (toki järki vähän koitti huudella todennäköisyyksistä ja biologiasta ja muusta), vaikka en vielä uskaltanut julkisesti tuuletella.
Omasta mielestäni tunsin myös oikean munasarjan kohdalla (siinä mistä gyne painelee tarkastuksilla, oikeasti ei aavistustakaan mikä sisäelin siinä kohtaa kuuluu olla) pientä jomotusta yhtenä päivänä, ja nyt annankin itselleni luvan olla niin höpöhöpö-äityli että en edes yritä rationalisoida tunnetta esim. ilmavaivaksi, koska selkeästi kiinnittymiskivuista oli kyse!
Olin siis jotenkin koko ajan tietoinen siitä että kehossa nyt jotain on tapahtumassa. Vähän fillistä jarrutti se, että muistin edellisen kerran pettymykset, ja vielä enemmän se että ei helvetti kai nyt vielä. Jos viime raskauden alkumetrejä kuvasin suunnilleen ”aaaaa aaaaa apuaaaa” niin nyt on vaan sellanen toteavan rauhallinen olo. Jaahas, tässä sitä nyt sitten haudotaan vauvaa.
Ai niin, se ”kunnon” raskaustesti? Sen tein joskus arviolta rv 4+1 kauppakeskuksen vessassa ennen elokuviin menoa. Oli positiivinen.