Hyvin nukkuva vauva – tuuria vai taitoa?

Uskallan viimein kirjoittaa, että nuhan aiheuttama unitaantuma on ohi ja voin taas puhua seitsemänkuukautisestani hyvin nukkuvana vauvana. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän nukahtaa iltaisin itsenäisesti ja nukkuu 6-9 tuntia putkeen. Jos hän havahtuu hereille tänä aikana, vauva nukahtaa nopeasti itsenäisesti tai pienellä avustuksella. Viiden, kuuden aikaan aamulla syötän hänet ja vauva jatkaa unia vielä tunnin, pari. Vietimme juuri viikonlopun ystäväni mökillä ja sielläkin unet sujuivat lähes yhtä hyvin kuin kotona, mikä autuus.

Juttelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, jolla on viisivuotias lapsi. Kerroin hänelle innoissani, miten kuusikuukautinen vauvani oli nukkunut ensimmäistä kertaa yhdeksän tuntia putkeen. Ystäväni huokaisi ja sanoi minun olevan onnekas, hänen lapsensa nukkui ensimmäisen kerran niin pitkän pätkän vasta kaksivuotiaana. Tapaamisemme jälkeen aloin miettiä oliko kyse todella onnesta, ja sitä miten paljon tuurilla on tekemistä vauvan unien suhteen.

On kuulemma vauvoja jotka nukkuvat synnäriltä lähtien täysiä öitä, eivätkä sitä hetkauta hulinat tai hampaat tai muut. Ja sitten on lapsia, jotka eivät minkään sirkustemppujenkaan jälkeen nuku vuosiin useamman tunnin pätkiä. Molemmissa näissä tapauksissa on varmasti kyse onnesta – hyvästä tai huonosta (käytännössä varmaan temperamentista, mahdollisista sairauksista jne). Mutta näiden ääripäiden väliin jää paljon tapauksia, joihin omakin vauvani kuuluu. Sellaisia, jotka eivät itsestään nuku hyvin, mutta jotka oppivat avustettuna rauhoittumaan itsenäisesti ja näin nukkumaan pidempiä pätkiä. Luettuani useiden vauvabloggaajien kirjoituksia vauvojensa huonoista unista, olen tullut siihen tulokseen että vanhemmat sietävät aivan liian kauan huonosti nukuttuja öitä. Ehkä olin juuri siinä mielessä onnekas, että itse kestin katkonaisia öitä vain pari viikkoa vauvan ollessa noin 4 kuukautta vanha. Kun ryhdyin tekemään muutoksia vauvan ollessa varsin pieni, hänelle ei ollut ehtinyt pinttyä vanhemmalle työläitä nukahtamistapoja ja uusien oppiminen oli varsin helppoa.

Oma teoriani yleisestä unihaasteen kehittymisestä on tämä: Kun vauva on alle kolmekuukautinen, hän nukahtaa usein vanhempien aktiiviseen nukutteluun, kuten syöttöön, heijaukseen tai kanteluun. Tämä on luonnollista: vauva vaatii muutenkin niin paljon hoitoa, että on loogista että myös hänen nukuttamisensa vaatii sitä. Ja kolmekiloisen nyytin heijaaminen on myös vielä varsin kevyttä hommaa. Muutaman kuukauden iässä sitten iskevät hulinat: vauva ryhtyy vaatimaan vanhemman rauhoittelua yhä useammin, pahimmillaan jokaisen unisyklin välissä. Vanhemmat jatkavat edelleen työläitä nukutustapoja ja se on ymmärrettävää (niin tein aluksi itsekin), koska he ovat tottuneet niihin. He jakavat yövastuuta ja saavat hoitoapua läheisiltä ja noudattavat neuvoa nukkua silloin kun lapsi nukkuu. He eivät uskalla pitää unikoulua, koska pelkäävät sen olevan haitallista vauvalle. Useamman kuukauden katkonaisten öiden jälkeen kamelin selkä sitten katkeaa: Vanhemmat toteavat, etteivät kerta kaikkiaan enää jaksa katkonaisia öitä ja aloittavat unikoulun. Mutta koska vauva on tottunut vanhemman rauhoitteluun, hän protestoi ankarasti uusia nukutustapoja vastaan. Lempeät unikoulut eivät tässä vaiheessa välttämättä enää tehoa, ja kovakouraisempi koulu hirvittää. Tai vanhemmalle tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että edessä olisi unikoulun myötä muutama vieläkin huonompi yö, kun takana on monen kuukauden valvominen.

Vanhempia on turha syyttää tästä tilanteesta, he tekevät parhaansa lapsensa vuoksi. Sen sijaan tarvitaan lisää puhetta vauvan unesta: neuvoloissa, mediassa, ystävien kesken. Liian usein todetaan vain, että vauvat nyt nukkuvat huonosti. Kuin kyse todella olisi pelkästään tuurista tai pienen lapsen vanhemman osasta. Vauvan itsenäisen rauhoittumisen taidoista (kyllä, nimenomaan taidosta) pitäisi puhua jo perhevalmennuksessa. Synnytys ja imetys ovat vahvasti läsnä jo raskausaikana, mutta vauvan unesta ei puhuta siellä mitään. Se on kuitenkin oman kokemukseni mukaan yhtä tärkeä koko perheen hyvinvointiin vaikuttava asia.

Myös unikoulu tarvitsee maineen palautuksen, liian usein se tuntuu ihmisten mielikuvissa tarkoittavan käytännössä oman lapsen traumatisoimista. Lapsen ja vanhemman etu asettuvat näin vastakkain (joko saat hyvät unet ja lapsesi traumatisoituu tai et nuku itse) kun oikeasti silloin kun toinen voi hyvin niin tekee myös toinen. Unikouluja on monenlaisia eikä sana ole ollenkaan synonyymi huudatukselle. Toisaalta lapsen huutokin on jotenkin turhan pelättyä. Ei kai kukaan (ainakaan useamman lapsen) vanhempi muutenkaan voi reagoida jokaiseen vauvan itkuun. Itse ainakin olen oppinut, ettei lasta kannata lohduttaa liian voimallisesti jos hän vaikka kolauttaa vähän päätään, koska silloin lapsi saattaa itse luulla että kyse on vakavammasta asiasta kuin todellisuudessa onkaan. Sama pätee nähdäkseni myös unta hakevan vauvan itkuun.

Vauvan hyvissä unissa on siis paljon kiinni taidosta, sekä vauvan että vanhemman. Ja taidothan kehittyvät vain harjoittelemalla. Itse ainakin koen, että olen vauvani unen suhteen paljon taitavampi kuin seitsemän kuukautta sitten vauvan juuri synnyttyä. Olen oppinut erottamaan vauvani paniikki-itkun (johon reagoin mahdollisimman nopeasti) sellaisesta itkusta, jolla hän vain osoittaa lievää epämukavuutta. Olen oppinut luottamaan vauvani itsenäisiin rauhoittumiskykyihin, päästämään irti siitä kontrollista että vauva tarvitsee aina minua rauhoittuakseen. Paljon minulla on myös vielä unesta opittavaa, ja suhtaudun tähän omaan unikouluuni innostuksella!

perhe lapset vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *