Omien vanhempieni nukutustavoista opittua

Vanhemmuus on siitäkin mielenkiintoista aikaa, että se nostaa pintaan muistoja omasta lapsuudesta ja omien vanhempien ratkaisut näkee uudessa valossa. Minulla on hyvin lämpimät muistot omasta lapsuudestani. Varsinkin äitini on muistoissani itse turvallisuus, ja on ihanaa katsoa vierestä millainen mummo hän on lapselleni. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen ja minusta on vain terveellistä miettiä, mitä voi oppia omien vanhempiensa kasvatustavoista.

Äitini kasvatuspsykologiaan on kuulunut vahvasti piilottaminen ja salaa poistuminen. Olen perheemme kuopus ja ehkä siitä syystä jäin useammaksi vuodeksi nukkumaan isäni ja äitini sänkyyn. Vanhempieni täytyi aina aamuvarhaisella lähteä maatilan töihin ja siksi minä heräsin joka aamu yksin sängystä. Muistan, että erityisesti äidin poissaolo harmitti minua kovasti lapsena. Välillä yhdeksän vuotta vanhemman siskoni piti pidellä minua, etten juossut äidin perään navettaan. Sen sijaan, että äitini olisi esimerkiksi jo illalla valmistanut minua aamuiseen pettymykseen, hän poistui aina hiljaa minun nukkuessani. Ymmärrän toki äitiäni: oman lapsen pettymys on itsellekin kipeä tilanne ja sitä haluaa kaikin tavoin välttää. Toisaalta pettymyksiin valmistaminen ja pettymyksen hetkellä lapsen tukeminen on yksi suurimmista kasvatuksellisista lahjoista, joita vanhempi voi antaa. Monissa tilanteissa olenkin mielestäni saanut vanhemmiltani paljon tukea elämän pettymysten käsittelyyn lapsesta lähtien. Vanhemman poissaolon aiheuttama pettymys vain on ollut poikkeus tästä.

Olen huomannut, että omakin kasvatukseni on vaistomaisesti ohjautunut pettymyksien välttelemiseen ja sitä toimintaa haluan aktiivisesti muuttaa. Olen siis nyt alkanut antaa lapseni nukahtaa täysin itsenäisesti iltaisin. Iltarutiinien jälkeen lasken hänet sänkyynsä, toivotan hyvää yötä ja lähden reippaasti huoneesta. Aiemmin olen näkyvän poistumisen sijaan jäänyt huoneeseen lapsen näkymättömiin ja poistunut hiljaa vasta hänen nukahdettuaan. Olen tajunnut, että tämä on juuri omien vanhempieni käytöksen toistamista. En halua huijata vauvaani nukahtamaan itse vaan haluan hänen todella tajuavan olevansa nukahtamisen hetkellä yksin huoneessa ja oppivan rauhoittumaan itsekseen. Haluan myös, että hän tietää vanhempien olevan viereisessä huoneessa, valmiina tarvittaessa tukemaan häntä.

Ne pari iltaa, jotka olen uutta metodia toteuttanut, ovatkin menneet hyvin, vauva on jäänyt tyytyväisenä nukahtamaan itsekseen makuuhuoneeseen. Viimeiset pari yötä olemme olleet reissussa ja olosuhteiden pakosta nukkuneet samassa sängyssä. Parina ensimmäisenä yönä jäin turvallisuussyistä odottamaan makuuhuoneeseen vauvan nukahtamista: lapsi on kova kierimään ja pelkäsin hänen tyynyblokkereista huolimatta unta hakiessaan kierähtävän alas sängystä. Toisena yönä vauva heräsi minun lähtemisen ääniini ja alkoi itkeä. Silloin toteutin (sitä mitenkään suunnittelematta) ensimmäistä kertaa pistäytymisunikoulun periaatteita: menin toivottamaan vauvalle hyvää yötä samoin sanoin kuin aina iltaisin toivotan ja lähdin heti huoneesta. Kuulin oven läpi vauvan itkun, laskin hitaasti viiteen ja menin taas toivottamaan hyvää yötä. Poistuin huoneesta ja kuuntelin taas oven takana vauvan itkua. Aloin hitaasti laskea ja ajattelin että päästyäni kymmeneen, menen taas huoneeseen, mutta ennen tätä vauva hiljeni. Nyt kolmantena yönä laskin vauvan vuoteeseen, hän kääntyi kyljelleen ja rauhoittui heti.

Tarinan opetus, niin kuin minä sen näen: on hyvä olla tietoinen eri nukutusmetodeista, jotta ne voi ottaa käyttöön nopeastikin. Ja toisaalta, terve kriittisyys omaa ja muiden toimintaa kohtaan ei koskaan ole pahitteeksi.