Vaikka tämä blogi on ollut yleensä minulle iloisten asioiden jakamispaikka ja hengähdyshetki omaan arkeen, haluan silti jakaa kanssanne meidän perheen tarinan. Ja melko suoraan, kaunistelematta asiaa, kuten minulla on tapana.

Vuonna 2009 tapasimme Miehen kanssa ja jo alusta asti oli hyvin selvää , että molempien haaveissa oli perhe.  Arvomaailmat ja kemiat kohtasivat niin hyvin, jo että 2011 päätimme hankkia oman kodin ja mennä pian sen jälkeen naimisiin. Lapselle annettiin lupa tulla jo ennen häitä ja hääpukuostoksilla mittailin mekkoja katseellani, sopisiko vauvamaha tähän tai tuohon, jos sattuisi nopeasti tärppäämään.

Häät olivat ja menivät, mutta vauvaa ei kuulunut.

Häämatkalta palatessa odotti karu paluu arkeen: keittiönpöydällä odotti kutsu tarkempiin tutkimuksiin.

Vastaanottokäynti sairaalalla meni mielestäni hyvin, mutta munasarjoissani näkyi helminauhamaisia solurykelmiä. Lääkäri tunnisti heti oireeni ja kuukautiskiertoni sekavuuden; monirakkulaiset munasarjat eli PCO.

Itselleni diagnoosi oli helpotus, oireilleni saatiin viimein selitys. En vain alkuun tajunnut, mitä tämä merkitsisi tulevaisuuden kannalta, ennen kuin lääkäri tyrkkäsi ovella lähdössä ollessamme kouraan esitteen lapsettomuushoidoista. Mahdollisuutemme luomuihmeeseen olisi käytännössä nolla ovuloimattomuuteni takia.

Kotona romahdin mieheni käsivarsille itkemään.

—

Seuraavina vuosina piikit, pillerit ja ovulaation tikutukset tulivat tutuiksi. Meille tehtiin useita kevyitä ovulaation induktio-hoitoja, kunnes lääkärin suosituksesta siirryimme inseminaatiohin.

Itselleni tämä oli todella kova pala; en olisi halunnut siirtyä kovempiin keinoihin ja itsensä pistäminen ajatuksena tuntui vastenmieliseltä. Onneksi rakas piikkikammoinen Mies oli tukenani ja ylitti itsensä pistämällä lääkkeet minulle hellästi ensimmäiset kerrat.

En ikinä tule unohtamaan tuota rakkauden tekoa.

Arttu Wiskarin kappaleesta muodostui meille tsemppibiisi hoitojen aikaan.

Heti diagnoosini saatuamme ja hedelmöityshoitojen alettua, avasimme kohtaloamme niin läheisille kuin sosiaalisessa mediassakin. Läheisten tuki ja lapsettomuuden tabun rikkominen oli meille tärkeää. Myös Lapsettomien yhdistys Simpukka ry oli minulle suureksi tueksi asian kanssa kamppaillessamme; vertaistukiryhmissä sain tuntea, ettemme olleet niin yksin asian kanssa. Musiikki sanoitti myös vaikeita tunteita ja ikävää, kun omat sanat loppuivat.

”Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?”

Happoradio

Henkinen jaksaminen oli todella kovilla hoitojen aikaan; sairastuin masennukseen ja myös parisuhde koki kolhuja, mutta niistä onneksi selvisimme. Ensimmäisen avioliittovuoden aikana koettu kriisi lähensi meitä entisestään.

Otimme toisen kissan ensimmäisen kaveriksi lapsenkaipuuta helpottamaan

Lopulta, vuoden 2014 maaliskuun pakkasaamuna tikkuun piirtyi kaksi kauan toivottua viivaa.

Ajoin pyörällä hullun lailla odottamaan apteekin ovien aukeamista, jotta saisin lisää testejä ja varmistuttua asiasta.

Siinä ne nyt olivat.

Raskausaika ei ollut todellakaan mikään helppo, sairastuin astmaan ja mykoplasmaan sateisen syksyn myötä ja loppuaikana kaksi kylkiluutani murtui yskimisestä. Onneksi edes alkuraskauden pahoinvointi jäi ensimmäiselle kolmannekselle, sitäkään ei tullut ikävä..

Sitten eräänä marraskuun 2014 maanantaina sitten syntyi täydellinen, pitkätukkainen pieni Tyttö. 

”Vihdoinkin yhdessä”

—————————————————————————————————————

Meidän perheen lapsettomuustaival on kestänyt pian yhteensä seitsemän vuotta. Edelleen koemme kuuluvamme (lapsellisten) lapsettomien piiriin ja aihe on yhä meille ajankohtainen, kaipuun toisesta lapsesta kaihertaessa mielessä, vaikka olemme jo tuosta yhdestä aarteestamme kovin onnellisia.

Tyttömme on nyt iloinen, taiteellinen ja topakka kolmevuotias, joka riitelee ja rakastaa kuin tuuliviiri. Aina välillä arjen keskellä, pysähdyn vilkaisemaan tuota maailman tärkeintä pientä ihmistä, joka on uppoutunut suloisesti omiin touhuihinsa.

Ei ole itsestäänselvyys, että hän on täällä.