Johdanto

Ajattelin ihan alkuun vähän kertoa itsestäni ja taustoistani lyhyesti. Eli tässä vähän ns johdantoa:

Olen siis 28-vuotias nuori nainen. Elämä on tässä riepotellut monella tapaa hyvinkin lyhyen ajan sisällä ja paljon muutoksia ja sopeutumista on vaadittu. 

 

Elin ihan hyvää ja iloista elämää itsekseni vielä vuosi sitten, kunnes tapasin, tottakai, kesällä miehen johon menin rakastumaan sydänjuuriani myöten. Ajattelin koko ajan, että tunne on molemminpuolista ja aikaa kului. En ollut koskaan tuntenut mitään niin voimakasta ketään kohtaan. Tiesin, että kyseisen ihmisen rakastaminen saattoi olla vaarallista ja myös muut itselleni tärkeät ja rakkaat ihmiset varoittelivat minua ja kielsivät minua olemasta liian sinisilmäinen. Kaikki vain tuntui olevan niin täydellistä. 

Pitäisi kuitenkin muistaa,että mikään ei ole koskaan täydellistä, eikä ainakaan silloin kun se siltä tuntuu…

Syksyllä oli ensimmäinen takaisku parisuhteessa. Mieheni koki olonsa ahdistuneeksi ja epäili sen johtuvan hänen edellisestä, pitkästä ja huonosta suhteesta jossa oli ollut henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja mieheni oli ollut suhteessa se ”uhri”. annoin parhaani mukaan tilaa ja aikaa hänelle päästä yli ahdistuksesta ja uskoin kaikki hänen keromuksensa. Joku vaisto sisälläni sanoi koko ajan että ”kaikki ei ole niinkuin kerrotaan” mutta halusin sivuuttaa omat epäilyni. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen asiat taas alkoivat kuitenkin parantumaan, suhde oli jo siinä vaiheessa todella koetuksella ja oloni oli epätoivoinen. Epätoivo unohtu kuitenkin nopeasti, kun mieheni taas alkoi olemaan oma ihana itsensä ja pilvilinnat rakentuivat uudelleen ympärilleni. Joulun aika oli todella ihanaa ja vuosikin vaihtui oiken rakkauden täyteisissä merkeissä. Näihin aikoihin päätimme jättää ehkäisyn pois yhdessä tuumin ja ajattelimme, että lapsi on tervetullut jos on tullakseen.

Itse sairastan endometrioosia ja minulle oli sanottu jo vuosien ajan, että lapsen saaminen saattaa olla tulevaisuudessa erittäinkin hankalaa ja asiaa olisi hyvä aloittaa tutkimaan sitten hyvissä ajoin kun aletaan suunnittelemaan perheenlisäystä. Hups vain ja meni vain kuukausi aikaa ja tikussa komeile selkeä plussa! Ensimmäiset tunnetilat olivat todella sekavat ilosta aina täyteen paniikkiin saakka. Illalla kerroin miehelleni ja jostain syystä en yhtään ihmetellyt hänen reaktiotaan. Se ei ollut iloinen ja eikä innostunut eikä millään lailla positiivinen. Hän silminnähden ahdistui ja oli sitä mieltä, että lasta ei pitäisi pitää lainkaan. ”Möykystä kohdussa” tulisi hankkiutua eroon. Se ei ollut minulle kuitenkaan vaihtoehto.

Muutaman päivän kuluttua mieheni kuitenkin vaikutti taas tulleen toisiin aatoksiin ja asiat näyttivät menevän parempaan päin kerta heitolla. Hän pyysi minua muuttamaan virallisesti luokseen asumaan ja muutto tehtiin pian pois alta. Heti tämän jäljeen alkoi asioita paljastumaan ja mieheni käytös muuttui taas radikaalisti. Kävi ilmi, että mieheni oli jo syksyllä pettänyt minua eksänsä kanssa, hän alkoi taas viettämään öitä pois kotona, alkoholi mastui joka viikonloppu… käytös minua kohtaan alkoi olemaan todella välinpitämätöntä ja eksä pyöri kuvioissa paljon. Epäilin että jotain on heidän välillään, mutta mitään ei mieheni myöntänyt. Heidän yhteiset lapset olivat aina syy siihen miksi ovat niin paljon yhteydessä ja minkä vuoksi mieheni viettää paljon aikaa eksänsä luona. 

Ihan vähän aikaa sitten, tilanne kärjistyi siihen, että mieheni todellinen luonne ja sisäinen käärme paljastui. Hän, jälleen kerran humalassa, päätti tunnustaa eksälleen puhelimessa rakkauttaan ja halusi mennä tämän viereen yöksi. Muutama minuutti kun auto olikin jo pihassa miestäni hakemassa toiseen sänkyyn yötään viettämään. Jäin seisomaan eteiseen paikoilleen jähmettyneenä ja mietin tapahtuiko kaikki äsken oikeasti. Mies jota niin paljon rakastin, ja jota pidin vain rikkinäisenä ja kaltoinkohdeltuna, ja jolle halusin pelkkää hyvää, kohtelee minua näin.. tuhosi lopulta sisältä ja tappoi henkisestisti tuntematta itse siitä minkäänlaista katumusta tai pahaa oloa… Millainen ihminen voi tehdä toiselle näin? 

 

Muutin pois heti seuraavana päivänä.. aikaa on nyt muutama viikko kulunut. Olo ei paljoa ole helpottunut. Miestä ei kiinnosta olla osana lapsen elämää. Hän kuulemma joutui valitsemaan edelliset lapsensa, tai tämän tulevan.. eksä ei hyväksy.. mies tekee mitä käsketään.. kaiken on tehtnyt lastensa takia.. Ahdistus on kroonista ja siitä on tullut osa arkea. Joka päivä olen kiitollinen siitä että pystyn edes hetken olemaan iloinen ja tuntemaan onnellisuutta. Yksi ainoa asia mikä pitää minut enää järjissään ja auttaa pitämään kiinni siitä mitä minusta on enää jäljellä. Pieni ihme joka kasvaa minussa itsessäni. Pienen pieni sydän joka tuntuu pumppaavan omastakin puolestani tällä hetkellä. Pieni ”möykky”, jota rakastaa niin paljon ettei sanat riitä sitä kuvamaan. 

 

Johdanto tiivistettynä, mutta tarina on vasta alussa..