Kesä tuntui loppuneen viime viikonloppuun, jonka vietimme Hämeenlinnassa mökkeillen ja vanhoja työkavereita moikkaillen. Nauroin niin paljon, että poskiin sattui, saunoin ja uin koko kesän edestä. Kotimatkalla oli olo, että nyt saa tulla syksy, aikataulut, tenttikirjat, kaurapuurot ja sateessa kastuneet tennarit. Syysfiilistä lisää se, että ensi viikolla tosiaan alkaa se koulu (!!!). Ensi vuoden kurssitarjonta ilmestyi sähköpostiin kuin tilauksesta ja opiskelijakortti on matkalla luokseni (hello halvat junaliput ja muut alennukset!). En ole vieläkään oikein tajunnut, että todellakin pääsin sisään juuri sinne mihin halusinkin ja pääsen vihdoin ihan oikeasti opiskelemaan sitä mitä haluan. Tottakai samaan aikaan mietityttää ja jännittää. Tuleva lukuvuosi tulee ihan varmasti olemaan haastava ja rankka, mutta toistaiseksi olo on  kuitenkin jännityksen alla melko luottavainen ja ennen kaikkea innostunut. En koskaan ajatellutkaan, että kun koulun ovet aukenevat niin sen jälkeen kaikki on vain ruusuilla tanssimista. Ehei. Tästähän se puurtaminen vasta alkaa. 

Niin täällä mennään siis aikalailla syystunnelmissa, kynät teroitettuna ja reppu valmiina. Iltaisin teetä on kulunut luvattoman paljon, kynttilät ovat syrjäyttäneet luonnonvalon ja toissapäivänä kävin kirjastosta lainaamassa kasan kirjoja. Aloitin lukemaan Jenny Nordbergin kirjoittamaa Kabulin tyttöjen salaisuutta. Se on todella mielenkiintoinen ja laittaa ajattelemaan, että on kuinka suuri ero on sillä, syntyykö tytöksi Suomeen vai Afganistaniin. Vuosi sitten Aasian reissulla luin Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Malala Yousafzain tarinan, ja sen jälkeen olen ollut kiinnostunut Pakistaniin, Intiaan ja Afganistaniin sijoittuvista artikkeleista ja kirjoista. En oikeastaan edes tiedä miksi, mutta ei kai kirjojen lukemisesta koskaan haittaa ole, saati sitten toisenlaiseen kulttuuriin tutustumisesta. Osasyy voi olla se, etten usko koskaan matkustavani näihin maihin ja lisäksi se, että on olemassa niin täysin erilainen arki ja todellisuus, kiehtoo, mietityttää ja kauhistuttaakin. Mutta maailmassa on niin paljon muutakin kuin se, mitä me pidämme normaalina. Se, mikä on meille itsestäänselvyys, on jossain toisaalla vain utopiaa. 

Kuten huomaatte, tässä tekstissä ei ollut minkäänlaista punaista lankaa. Ja juuri siksi kokosin vielä loppuun asioita, joista olen iloinnut viime päivinä;

– minulla koulua varten on sininen reppu ja vihreitä vihkoja. Onnistuin välttämään pinkkiä, se ei vain uppoa tähän syksyyn.

– lenkillä ollessa tuoksuu märkä sammal eikä itikoita tai paarmoja näy enää missään. Hirvikärpänen on helpompi listiä kuin paarma, uskokaa huviksenne.

– on vielä sen verran lämmin, että roskat voi viedä paljain jaloin, mutta sen verran viileä, että voin käyttää viininpunaista neuletakkiani.

– olen oppinut yhden Yogaian joogaohjelman ulkoa.

– kun vaihdoin chilit isompiin ruukkuihin, vain yksi kolmesta kuoli.

– olen löytänyt kirpputorit. Tällä viikolla olen kolunnut jo kolme ja löytänyt vaikka mitä!

– olen alkanut saamaan parempia pisteitä Menolippu – lautapelissä, vaikka useinmiten vielä häviänkin Jonakselle. 

– Jonas teki eilen niin hyvää pitsaa, että voisin nyt syödä sitä vaikka seuraavat kaksi viikkoa.

– luumut ja omenat ovat aivan käsittämättömän hyviä.

– haluaisin matkustaa juuri nyt Norjaan, Montenegroon. Sveitsiin, Islantiin tai Sloveniaan. Koska se ei ole kuitenkaan nyt mahdollista, keräilen matkakuumetta sisälleni, ja aion päästää sen valloilleen viimeistään keväällä.