Tämä hapuilevia ensi askeliaan ottava blogini sai alkunsa, kun ymmärsin, että mun on pakko alkaa käsitellä työelämään liittyvää kipuiluani. Tunsin musertuvani epävarmuuden tuottaman taakan alle. Fiilis tuntuu välillä ihan fyysisestikin, ihan kuin joku istuisi rintakehäni päällä niin, että en saa kunnolla henkeä. Huonoimpina hetkinä olen istunut huoneessani suljetun oven takana itkemässä surkeuttani vaikka mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunutkaan. Onneksi nuo toivottomat hetket voi sentään laskea yhden käden sormilla. Ja parhaimmillani mulla on hyvä draivi päällä ja hyrisen tyytyväisyyttä itseeni. 

Tekemistäni vaivaa kuitenkin epävarmuus: en usko ammattitaitooni, en näe itsenäni alani asiantuntijana. Haluan aina miellyttää muita ja selän takana jupistu tai suoraan annettu kielteinen palaute on mulle kauhistus. Pelkäänkin kovasti epäonnistumista. En ole ollenkaan perfektionisti, joten pystyn kyllä elämään vähän sinne päin olevan lopputuloksen kanssa. Mutta että mokaamalla tuotan muille pettymyksen, se on kauhukuvani.

Jokainen mokaa joskus, pienesti tai vähän näyttävämmin. Itse asiassa mokat suorastaan hyppivät silmille uutisotsikoista: Jalkapallojoukkueellinen maailman huippuja romahtaa kotiyleisön edessä. Poliitikko tipahtaa uransa huipulta seksiviestien takia. Nimekäs suunnittelija jää kiinni plagioinnista. Onhan näitä. Jos kukaan ei mokaisi, lehdillä ei olisi mistä kirjoittaa. 

Työyhteisöstä kertoo paljon se, miten se suhtautuu mokiin. Jokaisen pitäisi saada erehtyä ja ottaa opikseen ilman syyttelyä tai tuomitsemista. Pahinta olisi piilotella mokiaan. (Tähän syyllistyn välillä itsekin.) Salailu vain vahvistaa kulttuuria, jossa mokailu on pahasta. Jos kukaan muu ei muka koskaan erehdy, kasvaa oma moka kokoaan suuremmaksi. Sitä paitsi me ollaan mokailijoita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. 

Voisinkin jatkossa ajatella, että moka on lahja: Nyt en ihan onnistunut mutta ensi kerralla osaan välttää tekemäni virheet. Moka myös osoittaa, että olen sentään yrittänyt. 

Ihmisen muisti on onneksi armelias. Kaikkea tapahtunutta ei tarvitse kantaa vuosia painolastinaan. Joskus moka saattaa alkuvitutuksen jälkeen jopa naurattaa. Loppukevennyksenä paljastan suosikkimokani. Se on sen verran harmitonta sorttia, että räkätin sille vatsa kippurassa heti, kun tilanne oli ohi. On se tarjonnut makeat naurut monelle muullekin.

Olipa kerran erään keskisuuren kaupungin kulttuurilaitoksessa… Otin vastaan lippuvarausta työpaikallani esitettyyn näytelmään. Asiakas kertoi nimensä ja kirjoitin sen varauslistaan. Käytiin seuraava keskustelu:

Asiakas: Anteeksi, mutta tuliko mun nimi nyt oikein siihen?
Minä: Joo, tässä se lukee ja teille on varattu kaksi lippua. (Näytän asiakkaalle varauslistaa.)
Asiakas: Öö, mun nimi alkaa siis peellä.
Minä: Aivan.
Asiakas: ??
Minä: Niin eli Kulliainen ja kaksi lippua.
Asiakas: Ei kun tähän tulee P. (Osoittaa sormellaan varauslistaa oman nimensä kohdalta.)

Ihmettelen, että mikä tässä nyt mättää ja miksi asiakas on niin vaivaantuneen oloinen. Ehdin myös ajatella, että onpa erikoinen sukunimi tuo Kulliainen, enpä ole moiseen aiemmin törmännyt. Mitään härskiä siinä ei mielestäni ole. Yhdistän sen korkeintaan johonkin kullattuun.
Seuraavaksi työkaverini, joka on sattumalta seurannut tilannetta vierestä ja on myös kovin vaivaantunut, ottaa kynän kädestäni ja piirtää varauslistaan harvinaisen pontevan P-kirjaimen.

Työkaveri: Nimi alkaa peellä, ei koolla!!
Minä (edelleen täysin kujalla):  Niin, niin, Kulliainen ja kaksi lippua.
Asiakas (nyt jo vähän hermostuneena): PULLIAINEN!

Tässä vaiheessa hetkellinen kuulo-, näkö-, luki- ja ymmärryshäiriöni häviää, ja minulle valkenee tilanteen koomisuus. Pulliais-parkaa ei naurata. Työkaverini näyttää siltä kuin ei osaisi päättää, haluaako tulla haudatuksi elävältä vai syötetyksi susille.

Päätän tilanteen toteamalla mahdollisimman asiallisesti: Siis Pulliainen, kaksi lippua. Tervetuloa teatteriin!