Uranahjuksen uusi alku

Uraputkeni on rikki, ajatukseni työelämän ja siinä etenemisen osalta ovat jumissa eikä tunnelin päässä näy valoa kuin hädin tuskin taskulampullisen verran. Tiedän, että en ole tuntemusteni kanssa yksin. Työurien pirstaloituminen, epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen ja akateemisen työttömyyden kasvu koskettavat monia kaltaisiani vuosien opiskelun ja sekalaisten työsuhteiden jälkeen omaa polkuaan yhä etsiviä. Syyt uraputken rikkoutumiseen ovat toki jokaisella omansa, mutta taustalla on varmasti myös kaikillle yhteisiä ilmiöitä kuten vakkariduunien vaihtuminen pätkätöihin. 

Se, miten ja miksi minä olen tähän umpikujaani päätynyt, valkenee pikkuhiljaa seuraavien kirjoitusten myötä. Tässä kuitenkin pähkinänkuoressa muutamia virstanpylväitä:

• Lukion jälkeen vietin välivuoden kansanopistossa vailla sen suurempia tavoitteita. Vuoden saldoksi jäi kaksi melkein valmista approa, pari hyvää ystävää ja puheeseeni tarttunut keskisuomalainen nuotti. 
• Haahuilin läpi kulttuurialan amk-tutkinnon, jonka sain valmiiksi vuoden tavoiteajasta jäljessä. En missään vaiheessa opintoja uskonut itseeni ja ammatilliseen tulevaisuuteeni vaikka sain lukuisista työharjoittelupaikoistani kiittävää palautetta. Näin jälkikäteen tarkasteltuna opiskeluvuosien tärkein anti keskittyy elämän muille osa-alueille. Tutkinto tuli siinä muun elämän sivutuotteena.
• Valmistuttuani olin vuoden työttömänä ja paikoin helvetin epätoivoinen. Ajankulukseni lusmuilin ystävieni seurassa, harrastin teatteria ja olin puoli vuotta työkkärin kustantamassa työharjoittelussa.  
• Lopulta se sitten osui kohdalle (pitkälti siinä työkkärin harjoittelussa hankkimani osaamisen ansiosta): suurin piirtein koulutustani vastaava vakituinen työpaikka. Ei muuta kuin duunin perässä uuteen maakuntaan ja taas uutta puheenpartta omaksumaan. 
• Kolme neljä vuotta nautin vakituisen työn turvasta, ja olin turhautua kuoliaaksi. Kaavoihinsa kangistunut ja muutosvastarintainen organisaatio sai minut vilkuilemaan sillä silmällä uusia hommia. Lopulta lähdinkin puolen vuoden pätkätyön perässä pääkaupunkiin ja haikeutta tuntematta sanoin heiheit ensimmäiselle pitkäaikaiselle työpaikalleni.
• Seurasi parin vuoden kiertolaisuus, jonka aikana tein välillä töitä ja välillä jatkoin aiemmin työn ohessa aloittamiani yliopisto-opintoja, jotka sain lopulta myös kunnialla pakettiin.
• Opiskeluun liittyvän työharjoittelun kautta sain jalan nykyisen työnantajani oven väliin. Tuo lafka maksaa minulle palkkaa kohta neljättä vuotta, titteli ja työnkuva on tosin vaihtunut moneen kertaan. Firma on myös tarjonnut minulle kyseenalaisen kunnian määräaikaisten työsopimusten kuningattarena. Sijaisuuksia ja projektiluonteisia hommia on ansioluettelossa noin kymmenen erillisen työsopimuksen verran. Mutta mikäs siinä, muutoksiin sopeutuminen on ehdottomasti yksi vahvuuksistani. Duunia on toistaiseksi tarjolla kesän yli eikä jatkosta ole tietoa.

Työhakemusten rustaaminen on siis ajankohtaista taas kesähelteiden häivyttyä. Muutaman kuukauden työttömyys ei kaataisi talouttani tai mielenterveyttäni, mutta vaikutan alalla, jossa vaihtopenkkiläinen tippuu nopeasti kehityksen kelkasta. Paine uuden duunin nappaamiseen on siis olemassa. Pätkätyöllisyys sinänsä ei ole minulle ongelma vaan ammatillisen identiteettini hauraus. 

En halua voivotella tilannettani ikuisesti. Seuraavia työpaikkoja etsiessäni ja uratarinaani luodessani minun on pakko uskoa itseeni. Siksi päätin aloittaa aktiivisen prosessoinnin, jonka toivon johtavan kirkkaampaan tulevaisuudenkuvaan. Toivon, että tämä uunituore blogini on siinä minulle avuksi. Koska (työ)elämässä on yhdelle naiselle stressiä tarpeeksi muutenkin, en aseta tavoitteita bloggaustahdille tai kirjoitusten pituudelle. Bloggaan silloin, kun päässäni risteilee asioita, jotka olisi hyvä purkaa kirjalliseen muotoon. Ensisijainen tavoitteeni on auttaa itseäni, mutta toivottavasti jorinoistani on iloa muillekin uraputkirikkoaan paikkaileville. Jos siellä internetin äärellä on kohtalotovereita, ilmiantakaa itsenne kommenttiboksissa. Tsempataan toisiamme!