Ajoitan aamuni tarkasti. Tiedän tarkalleen, kuinka monta minuuttia aikaisemmin minun pitää olla lähdössä, että ehdin a) juoksematta b) juoksemalla ratikkaan. Ei oikeastaan ole vaihtoehtoa c) ajoissa. Aamut ovat minuuttipeliä.

Osun usein aamuisin samaan ratikkaan naapurifirman parintyöntekijän kanssa. Kerroin toiselle heistä viime viikolla aamujen ratikkataktiikastani. Jatkoin, että tällä viikolla olen kyllä juossut jo aika monta kertaa ehtiäkseni kyytiin. Kaveri kysyi, että

”Miksi ihmeessä sä juokset. Eikös ratikan tarkoitus ole, ettei siihen tarvitse juosta, kun niitä tulee niin usein?”

Niin…. Tavallaan. En vaan jaksa odottaa yhtään. Kylmäkin tulee!

Tänään taas tein klassiset ja näytin hesalaisille esimerkkiä, mitä tehdä, kun myöhästyy. Kävelin Yrjönkatua pitkin Bulevardille, tarkoituksenani ottaa ratikka 3 Erottajalta Kallioon. Kun olin melkein Pjazzan kohdalla, näin kuinka ratikka ajoi ohi, Erottajan pysäkille. Aikataulutukseni oli menossa mönkään! Mietin hetken, ja ryntäsin juoksuun. Halusin olla brunssilla ajoissa, ja seuraavaan ratikkaan olisi nopean laskutoimituksen mukaan noin 7 minuuttia. Juuri, kun pääsin pysäkille ja painoin ovenavausnappia, ratikka lähtikin liikkeelle. Ratikan ikkunasta minua katsoi mummo pahoitellen: vähästä jäi kiinni.

Katsoin ratikka-aikataulua, joka näytti 6 minuuttia. Too much, päätin. Ratikka jäi valoihin. Ja ei täällä sunnuntai-aamuna kukaan tuttu minua huomaa…

Voin kertoa, että oli sama mummo hieman hämillään, kun nousin Stockmannin kohdalta kyytiin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Syksyllä kävi samoin, ja ratikka paineli menemään juuri kun pääsin pysäkille. Oli kiire, minuuttihätä, joten ampaisin seuraavalle pysäkille. Kiitos keskustan liikennevalojen – tietenkin ehdin.

Aina sanon, että ratikat ovat tosi hitaita. Voisi jopa sanoa, että liikkuvat juoksuvauhtia. Kesällä myös keskimäärin pyöräilyvauhtia. Jos lähden pyörällä ratikan kanssa samaan aikaan, lukitsen pyörää työpaikan pihalla kun ratikka vasta vetelee ohi. 

Hot or not, hävetättäskö vai eikö?

– M