CHAPTER FOUR: Ylikunto – Ottaa, antaa ja opettaa!

Ylikunto- ystävä vai vihollinen?

Kun kysyy ylikunnosta toipuvalta urheilijalta, mitä ylikunto on heille opettanut, vastaus kertoo usein sen vaiheen, jossa urheilija on palautumisessa. Ylikunto on vaikea sairaus, se tulee yllättäen ja salakavalasti hiipien varjoista, eikä se lähde ennen kuin se on opettanut sinulle hyvän mielenterveyden ja urheilun tasapainon elämässä.  Urheilijan ylikunnon aika voi olla yksi elämän haastavimpia ja pelottavimpia aikoja, mutta mikään ei opeta itsestään ja omasta elämästään enemmän. Ylikunto ajaa ihmisen ajattelemaan, mikä sen on aiheuttanut? Miten paranen tästä? ja miten vältyn tältä jatkossa? Kirjoitelma sisältää kokemukseni ylikunnosta ja sen ylipääsystä sekä ulkopuolisen myös ylikunnosta toipuvan urheilijan haastattelun ja mietteitä.

MITÄ ON YLIKUNTO JA MITÄ SEN OIREET OVAT?

Ylikunto on paremmalla nimellä ehkä ilmaistuna kehon ylirasitustila, joka syntyy silloin kun riittävästä palautumisesta, unesta, ruuasta ja mielenhyvinvoinnista ei huolehdita tarpeeksi ammattiurheilijan tai vasta aloittaneen urheilijan arjessa. Tällöin harjoittelu ei ole oman jaksamisen luokkaa tai sitä on liikaa ja näin kehon rasitus on ylittänyt sen palautumisen mahdollisuudet.

Minun ylikuntoon johtaneet henkiset tekijät ovat ilmaistuna paremmin edellisessä tekstissä, josta voi lukea miten rankan treenaamisen ja mielenhyvinvoinnin tekijät laukaisivat kehoni romahduksen. Oireet ylikunnolle voivat olla hyvin yksilöllisiä. Itse huomasin jonkin olevan vialla kehossani, kun unenlaatu meni todella huonoksi. Koin hengenahdistusta iltaisin nukkumaan mennessä enkä saanut unen päästä kiinni, koska tuntui etten saa henkeä missään asennossa. Tarkastellessani nukahtaessa ja yölläkin sykkeitä leposykkeeni oli 85-90 luokkaa, kun normisi se on 58-62 paikkeilla. Minua ahdisti koko ajan. Sykkeet nousi, sydän hakkasi rinnassani ja tunsin sydämen sykkeeni jokaisen pamauksen koko kehossani. Kehoni ei rentoutunut missään vaiheessa, koska päivän jokainen sekunti tunsin päästä varpaisiin, kun sydän hakkasi verta kehooni. Huomasin myös miten ruoka ei oikein maistunut. Minulle ei tullut päivän aikana oikeastaan ollenkaan nälkä ja usein jouduin pakottamaan itseni syömään ja usein tästäkin tuli huono-olo.

Harjoittelu ei enää maistunut, koska unta ja ravintoa ei ollut tarpeeksi ja sykkeeni nousivat harjoittelun aikana hurjiin lukemiin, vaikka en olisi paljon mitään tehnytkään. Harjoittelun jälkeen oli usein pahoinvointia ja siinä vaiheessa, kun riensin treenien jälkeen oksentamaan, hälytyskellot heräsivät, että jotain todellakin on vialla.

LOPUTTOMAT LÄÄKÄRIKÄYNNIT ALKOIVAT

Olin aivan vakuuttunut, että kehossani on jotain pahasti vialla. Mikään ei sujunut ja elämä tuntui raskaalta. En uskaltanut mennä nukkumaan, koska maatessani hengenahdistus ja ahdistus muutenkin paheni ja unen saantiin meni useita tunteja kärsien. Muutamina öinä valvoin koko yön kattoa tuijottaen. Kun olin saanut tästä tarpeekseni menin työterveyshuoltooni ja kerroin heille tilanteen. Aluksi minut otettiin hyvin vakavasti. Sain EKG-kokeen, jossa katsottiin, onko mahdollisia rytmihäiriöitä ja toimiihan sydämeni kunnolla. Ei tuloksia. Tämän jälkeen sain verikokeet ja keuhkokuvat. Ei mitään, ”olet täysin terve”.  Tähän päättyi ensimmäinen kertani lääkärissä, ilman yhtäkään vastausta ja inhalaattoriresepti auttamaan ahdistustani. Kului neljä päivää, jonka jälkeen menin uudelleen lääkäriin. En pystynyt elämään näin, enkä halunnutkaan. Vaadin lisää testejä, sanoen, että tunnen kehoni ja tiedän kun jokin on vialla. Minulle suoritettiin astmatesti ja monipuolisemmat verikokeet. Ei mitään. Lähdin jälleen kerran lääkäristä pettyneenä ja ilman tuloksia, kun minulle oli sanottu ”se on kaikki sinun päässäsi, koita vaan rentoutua niin oireet helpottavat.” Jokaista lääkäri kertaa en selosta, koska ne kaikki menivät aikalailla samanlailla ja päätyivät siihen, että olen tulossa hulluksi.

Eräänä päivänä treeneissä kerroin tapahtuneista asioista ja olotilastani jengiläiselleni, joka arveli, että kyseessä saattaisi olla kehon ylirasitustila, ylikunto. Aloin tutkimaan asiaa netistä ja tulin siihen tulokseen, että näin asia varmaankin oli. Oireet kuulostivat hyvin samanlaisilta jokaisessa artikkelissa ja blogitekstissä mitä luin. En kuitenkaan ymmärtänyt miten tähän päädyin. Jälleen kerran kipittelin lääkäriin tämän oman diagnoosini kanssa. Työterveyslääkärit selvästikin olivat jo kyllästyneet naamani näkemiseen ja olivat päättäneet diagnoosikseni jotain psyykkistä. Mikä olikin osittain oikein. Selitin kantani ylikunnosta lääkärille, joka tyrmäsi sen. Sanoi ettei urheilusta ole haittaa varsinkaan minunlaiselle paksulle tytölle ja kielsi, että olisin urheillut niin paljon, että olisin joutunut ylikuntoon. Vasta mennessäni urheilulääkärille sain varmistuksen diagnoosiini ja hän oli ensimmäinen, joka ei minua lähettänyt psykologille ja oikeasti uskoi, että jokin on vialla.

MITEN JAKSOIN JATKAA TÄSTÄ?

Matka oli ollut pitkä ja rankka, mutta diagnoosi ja suunnitelma miten tästä lähdetään asiaa hoitamaan auttoi minua suunnattomasti. Ensimmäiset 2kk meni siinä, etten uskaltanut tai oikeastaan saanutkaan rasittaa itseäni. Tämä oli hankalaa, koska olin aina tottunut urheilemaan ja se oli tapa millä purin stressiä ja ahdistusta, joten luontevastikin nämä asiat alkoivat kasaantumaan. Aloitin syksyllä yliopiston, joka auttoi minua löytämään muutakin tekemistä kavereiden ja bileiden merkeissä. Juominen ja bilettäminen oli tosin aina huono idea, kun oma keho käy jo valmiiksi ylikierroksilla, joten nopeasti jätin juomisen ja yritin keskittyä vain uusien kavereiden kanssa hauskaa pitämiseen. Näiden ensimmäisten kuukausien aikana kävin aktiivisesti psykologilla ja koitin keksiä vaihtoehtoisia keinoja, millä hoitaa ahdistusta ja stressiä.

Muutamien kuukausien levon ja kärsivällisyyden jälkeen teimme urheilulääkärini kanssa minulle treeniohjelman, jota lähdin noudattamaan. Ylikunnosta toipumisen oleellinen osa on oikein harjoittelu. Kuntoa lähdetään pikku hiljaa parantamaan ja harjoittelun kuormitus pitää pitää aluksi matalana ja lähteä sitä rauhallisesti nostamaan. Minun harjoitteluni alkoi ihan vain yksinkertaisesti pitkillä kävelylenkeillä. Kävelin 3-4 kertaa viikossa aluksi 30 min ja sitten nostin sen 45 minuuttiin ja lopuksi 60:neen. Näin jatkoin kaksi kuukautta. Kun käveleminen alkoi tulla korvistani ulos sain vihdoin luvan tehdä raskaampaa harjoittelua. Kävelin edelleen 2 kertaa viikossa mutta otin mukaan 2 kertaa viikossa peruskuntoharjoituksen, joka minulla oli usein kuntopyöräily, jonka aikana sykkeet pysyivät alle 130.

Vihdoin koitti aika, jolloin sain suosituksen, että voisin mennä kevyesti treenaamaan salibandya ja olin aivan riemuissani. Riemua seurasi nopeasti myös pelko. Pelko siitä, että ehken olekaan vielä valmis ja mitä jos kaikki oireet mitkä ovat juuri helpottaneet tulivat takaisin? Lähdin sekalaisin fiiliksen ensimmäisiä treenejä kohti vanhaan seuraani. Treenit menivät hyvin ja olo oli väsynyt mutta raikas treenien jälkeen. Pitkään en ehtinyt treenaamaan, kun alkoi sairastelu kierre, joka pysäytti harjoitteluni ja lähetti minut takaisin peruskuntojaksolle vuoden alussa.

MITÄ OLEN OPPINUT?

Oppimani asiat voisi kaikki laittaa listaan, mutta se lista olisi järkyttävän pitkä. Tärkeintä mitä olen ehkä oppinut, on oman mielenterveyden ylläpitäminen. Olen oppinut itsestäni runsaasti asioita ja olen saanut vaihtoehtoisia keinoja stressin ja ahdistuksen purkamiseen kuten rentoutumis- ja ajatteluharjoitukset. Olen oppinut unen ja hyvän elämänlaadun tärkeyden osana urheilijan elämää ja miten sen ylläpitäminen on aivan yhtä tärkeää kuin muu harjoittelu, ellei jopa tärkeämpää. Tiedän nyt missä omat rajani menevät ja olen oppinut kuuntelemaan kehoani, jotta en enää niitä ylittäisi. Harjoituksen aikana osaan käyttää omia voimavarojani niin, että harjoitus on oikeasti kehittävä ja pystyn siitä palautumaan. Olen onnellinen tästä kokemuksesta, koska se on opettanut minulle niin paljon asioita. Koen olevani terveellisempi, vahvempi ja positiivisempi kokemuksen myötä. Tähän 8 kuukauteen on toki liittynyt paljon itkua ja surua, stressiä ja pelkoa, ahdistusta ja paniikkikohtauksia mutta kun huomaa vihdoin, että tunnelin päässä on valoa eikä se ole vastaan tuleva juna vaan oma kirkas tulevaisuuteni niin se saa minut jaksamaan. Harjoitteluun on tullut pelon sijasta riemu ja ilo takaisin. Osaan nauttia siitä entistäkin enemmän ja oppinut arvostamaan niitä asioita mitä minulla on ja tulee vielä olemaan. Tämä ei ollut minun tarinani loppu, vaan alku. Minusta kuullaan vielä, kun entistä vahvempana tulen takaisin. Saattepas nähdä.

HAASTATTELU:

Halusin saada myös toisen ihmisen näkökulman ylikuntoon, joten pyysin ystävääni, joka pelaa miesten salibandyliigaa ja on myös ylikunnosta toipuva, jakamaan hänen mietteitään ja ajatuksiaan kysymysten muodossa muiden ihmisten avuksi. Jääköön hän muuten anonyymiksi, mutta hänen kokemustaan ja vastauksiaan kannattaa myös lukea!

Millainen oli elämäntilanteesi, kun jouduit ylikuntoon?

  • Elämäntilanteeni oli vastikään rajusti muuttunut, kun astuin asepalvelukseen lukio-opintojen jälkeen. Muuten kaikki oli kunnossa kotona ja ihmissuhteissa. Periaatteessa vapaus oli siis viety päivittäisestä arjesta

Mitä uutta olet oppinut itsestäsi ylikunnon aikana?

  • Minulle on kirkastunut mikä todella on itselleni tärkeää, esimerkiksi tuo vapaus. Toisin sanoen omat arvoni ovat kirkastuneet itselle, mikä on mahtava juttu. Toisaalta opin myös omista ajattelutavoista ja malleista, jotka johtivat minut itse tilanteeseen. Olin ajatellut epäedullisesti itseäni kohtaan. Opin myös, että hyvinvointi ja energiatasosta huolehtiminen on kaiken hyvän lähtökohta niin urheilussa, töissä, koulussa, missä tahansa ja kenellä tahansa

Kerro, miten ylikunto on muuttanut harjoitteluasia?

  • Olen järkevöittänyt harjoittelua. Määrä on vähentynyt. Toki se tulee nousemaan, kun olen lopullisesti toipunut, mutta samoihin määriin en enää tähtää, ainakaan tarkoituksenmukaisesti, sillä siinä itsessään ei ole järkeä. Juuri tuo tarkoituksenmukaisuus on tullut tärkeämmäksi ja sen mukana laatu. Täytyisi ajatella, että mitä hyötyä tästä on, kun harjoittelen näin. Onko nyt järkevää harjoitella nopeutta, kun vähän väsyttää? Onko tarkoituksenmukaista harjoitella joka viikko 20 tuntia ja vuodessa lähemmäs tuhat tuntia, vain koska niin sanotaan, että tulosta tulee. Jatkossa aion harjoitella siis järkevästi, tarkoituksenmukaisesti ja suosia määrän sijaan laatua, ellei ole tarkoituksenmukaista tehdä määrää, niin kuin harjoituskaudella välillä voi tehdä.

Mitä mieltä olet mielenhyvinvoinnin ja urheuden tärkeydestä?

  • Mielen hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin fyysinen hyvinvointi. Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yhtään osa-aluetta ei voida vähätellä. Yleensäkin kun mieli voi hyvin, niin on todennäköisesti onnellinen ja menee hyvin. Joten, mitä väliä siinä vaiheessa on millään muulla? Periaatteessa ei ole. Ellei halua olla onneton ja voida huonosti. Mutta ihmisillä on taipumus ajatella ja haalia vielä lisää, kuikuilla vieraisiin pöytiin. Kadehdimme kaikkea mitä meillä ei ole ja jonka haluaisimme itsekin. Totuus on kuitenkin se, että kaikki meistä kamppailevat tämän ajatuksen kanssa ainakin joskus. Siis HUOM. KAIKKI, joten nyt voidaan viimeistään lakata tuntemasta ylimääräistä kateutta tai kyvyttömyyttä, mitä ikinä se kenessäkin saa aikaan. Tunteita ei kuitenkaan pidä kieltää ja se on osa ihmisyyttä, eikä oikeastaan ole väärää ajatusta. Kannustan kuitenkin jokaista ajattelemaan omaa ajatteluaan ja voi sitten ajatella: onko tämä minulle edullista? Eli siis johtoajatus: Kaikilla on jotakin, mutta kenelläkään ei ole kaikkea. Ollaan tyytyväisiä ja kiitollisia siitä mitä itsellä jo on ja kaikki lisä on siihen plussaa, eli nyt voi olla enemmän kiitollinen.

Jos voisit antaa muutaman vinkin ylikunnosta toipuvalle, mitkä ne olisivat?

  • Ensimmäinen vinkkini ylikunnosta toipuville on: hyväksy tilanne. Se asia nyt vain on niin. Pystytkö elämään sen kanssa? Miten vaan, sinun on nyt pakko elää sen kanssa, jos haluat elää. Seuraavaksi voisi pohtia syitä mitkä ovat johtaneet siihen. Tämä siksi, että tajuaa että kaikella on syy ja seuraus. Ei siis ole sattumaa tai huonoa tuuria, että on joutunut umpikujaan. Tämä auttaa hahmottamaan sen, että ohjakset ovat omissa käsissä. Itse olet itsesi tähän johtanut ja nyt itse voit johtaa itsesi pois ja edelleen kohti unelmiasi. Hallinnan tunne tuo kaikille onnellisuutta elämään, ymmärrys siis siitä, että valinnan mahdollisuus on aina, HUOM. aina olemassa. Lopuksi anna toipumiselle aikaa, ja myös ajatuksillesi aikaa, kun yrität hyväksyä tilannetta tai yrittää ymmärtää sitä, että voit yhä valita minkä polun valitset ja mihin suuntaan kuljet.
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *