CHAPTER THREE: Mistä kaikki alkoi?
Varmasti jokaiselle on tuttua elämän vuoristorata. Elämässä tunteet, työtilanteet, harrastukset ja sosiaalinen elämä kaikki heittelehtivät silloin tällöin. Näille muutoksille ei elämässä voi mitään. Tarkoitus ei olekaan ottaa kiinni vuoristoradan ratista vaan nauttia kyydistä. Ylä- ja alamäet, mutkat, kulmat ja käännökset ovat osa normaalia elämää ja matkasta pitää osata ottaa kaikki irti, sillä loppujen lopuksi: täällä saa vain yhden matkan. Elämän eri mullistukset ovat pyörinyt itselläni päässä enemmän viimeisen 8 kk aikana. Miten selviytyä siitä mitä elämä tiellesi heittää? Miten elää ahdistuksen kanssa? Miten saada itsesi ojasta, kun koko elämä on muuttunut? Kaikki nämä kysymykset ovat olleet päivittäin mielessäni, kun olen kärsinyt ylikunnosta.
Mistä tämä kaikki sitten alkoi? Vastaus tähän ei ole vain yksi asia vaan monen asian kokonaisuus. Olen päätynyt siihen tulokseen, että ylikuntotilani alkoi jo vuotta aiemmin kuin se minut sitten loppujen lopuksi romahdutti.
Olin päättänyt viimeisen junnukauden maailman parhaassa joukkueessa. Ensimmäinen tuleva kausi naisten salibandyliigassa odotti minua ja odotin sitä innolla. En voinut uskoa, että kaikki mitä olin tavoitellut viimeset 10 vuotta oli vihdoin aivan edessäni. Allekirjoittaessani sopimustani ÅIF:n joukkueeseen, sormeni vapisivat. Kynä ei tuntunut pysyvän kädessä ja äänestäni kuuli sen innostuksen, millä tulevaa kautta odotin. Tiesin, että oli yksi ihminen erityisesti, jolle halusin jakaa tämän mahtavan hetken. Minun suurin fanini viimeiset 10 vuotta. Ihminen, joka tuki minua alamäissä ja auttoi minua polkemaan ylämäissä eikä sekunniksikaan lakannut uskomasta, ettenkö suorittaisi vielä jotain todella suurta elämälläni. Isoisäni. Riensin heti soittamaan hänelle ja hän tanssi ilosta niin kuin hän aina teki, kun hänelle jotain uutisia kerroin. Häneltä ei kyllä ilo ja positiivisuus lakannut koskaan virtaamasta. Seuraavaksi koinkin elämäni tähän asti hirveimmän päivän.
Saavuttuani kotiin Latviasta Blindsaven maalivahtileiriltä, sain kuulla isoisäni lähteneen enkelten maille tuonpuoleiseen. Tästä kaikki alkoi. Suru vei vallan ja elin koomassa seuraavat kuukaudet. Suurin fanini kannusti minua nyt pilven reunalta enkä osannut käsittää miten asiat olivat tapahtuneet niin yhtäkkiä. Suru ja kipu sydämessäni olivat jotain mitä ei voi edes selittä. Näin yhtäkkiä elämäni onnellisin aika oli muuttunut elämäni kamalimmaksi. Tällöin psyykkinen hyvinvointini romahti. Ylikuntoni ei ollut vain fyysisen rasituksen mutta myös psyykkisen yhteenlasku. En osannut käsitellä suruani, en tiedä osaanko vieläkään, ja se söi minua koko ajan. Joka kerta alkulämmittelyllä katsoin taivaalle, puristin rinnalla roikkuvaa enkeli kaulakoruani ja puhalsin suukon mofalleni taivaaseen ja pyysin häneltä tsemppiä tulevaan matsiin.
Seuraavat kuukaudet olivat rankkoja vaikkakin hyviä hetkiä oli entistä enemmän. Lisäsin harjoitteluani ja päätin tehdä kaikkeni, jotta saavuttaisin minun ja isoisäni yhteisen unelman minulle. Ajoin itseni piippuun niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kauden loputtua olin onnellinen, että nyt saan pitää hieman taukoa salibandysta ja samalla keskittyä yliopistoon sisäänpääsyyn. Kyllä arvasit oikein, tämäkin loi minulle vielä enemmän stressiä. Kun aika jälleen koitti, jolloin aloitin uudestaan treenaamisen en tietenkään innostuksen partaalla ajatellut sitä, miten tulisi lähteä uudestaan treenailemaan. Kun ammattiurheilun oli vaihtanut kävelyyn niin pakostikin kunto oli laskenut. Aloin taas täysillä treenaamaan ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Keho antoikin tälle aika nopeasti lopun, kun heinäkuun alussa sain repeämän vasemman nilkan nivelsiteisiin harjoituksissa.
Masennus otti minua niskasta kiinni. Kevään pääsykokeet ja opiskelut olivat ohi, urheilulle tuli stoppi nilkan vuoksi, ikävä oli edelleen kova varsinkin nyt, kun sitä oli aikaa ajatella. Muuta ei ollut kuin aikaa. Aikaa odotella, että nilkka paranee ja aikaa miettiä oliko minussa jotain vikana. Minusta tuntui, että muut sukulaiseni pääsivät helpommin surusta irti (vaikka näin ei varmastikaan ollut) ja minä koin edelleen surua ja ikävää. Halusin puhua asiasta, mutta minua hävetti. Tuntui aina, että jos aloin puhumaan surustani kaikki käskivät vain antaa aikaa ja olla positiivinen ja ajatella niitä hyviä hetkiä isoisäni kanssa. Totta kai, tein myös nämä asiat, mutta halusin myös puhua surustani. Halusin puhua, miksi minulla on niin ikävä, halusin kertoa stressistäni ja kaikesta mitä isoisäni sanoisi, jos hän nyt olisi tässä. En halunnut rypeä surussani, mutta halusin käsitellä sitä.
Psyykkinen rasitus sen kuin lisääntyi. Aikaa oli kulunut yksi kalenterivuosi isoisäni kuolemasta, nilkka oli parantunut ja päätin tukahduttaa taas huoleni, suruni, stressini ja ahdistukseni urheiluun. Tällä kertaa se kostautui. Kehoni ei jaksanut enää, eikä jaksanut mielikään. En ollut huolehtinut mielenterveydestäni enkä palautumisestani. Uni oli mitä sattuu,lisäsin treenimääräni kahteen kolmeen kertaan päivässä ja jopa 14-15 kertaan viikossa, tämän lisäksi en syönyt hyvin enkä käsitellyt tunteitani vaan heitin niiden päälle väliaikaisen laastarin. Olin hypännyt tyhjän päälle, koska kuntoni oli laskneut ja kehoni ei ollut tottunut rankkaan treenaamiseen, kun ei ollut sitä yli kuukauteen saanutkaan. Tätä seurasivat raskaat kuukaudet. Hyvin raskaat… Asia, jota en ole muulle kuin psykologilleni tähän mennessä kertonut: kuukaudet olivat siinä hetkessä niin rankat, etten halunnut elää niitä.