Taas kerran vierähti vähän pidempään blogitekstin julkaisussa, mutta eipä siinä, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ensimmäinen kokonainen viikko takana nykysen jengin kanssa ja huhhuh! Maanantai alko ihanalla puolentoista tunnin porrastreenillä ja sen jäljiltä on koko loppuviikon ollu pohkeet niin jumissa et ne onki tuntunu ihan robotin jäykiltä metallijaloilta.

Tän blogitekstin aihe ei kuitenkaan oo tää mun eka viikko liigajengin matkassa, vaikka siitä kovasti haluisinkin kertoa. Nyt kuitenkin kerron teille muutamia asioita mitä oon aina urheillessa tehny, koska oon hävennyt omaa kokoani ja oon yrittänyt todistaa muille, että oon yhtä hyvässä kunnossa kuin nekin.

1. MUIDEN KANSSA LIIAN KOVAA JUOKSEMINEN

ENNEN: Joukkoeurheilussa tietenkin tulee juostua paljon oman jengin kanssa. Tällöin mulla on aina ollu päässä tällänen tietynlainen ajatus, että mun on pakko juosta yhtä kovaa kuin he ja pysyä mukana. HEIKKOUTTA EI SAA NÄYTTÄÄ. Vaikka kyseessä olisi pelkästään matalasykkeinen alkulenkki, niin painan aina sykkeet 150-160, koska muiden perässä on vaan pysyttävä.

NYKYÄÄN: Enää en ajattele, että mun on pysyttävä jengin perässä. En ajattele, että mun on pakko juosta ihan kuin olisi tulipallo pöksyissä.  Juoksen omaa tahtia ja jos se ei muille kelpaa niin voi voi. Nyt kuitenki on mun mielestä ollu kiva, että nykynen jengi ja varsinkin valmentaja on tosi ymmärtäväinen siitä, että jokaisella on se oma kuntotaso, mistä sitä lähetään nostamaan. Oon tehny mun oman kunnon takia aina paljon töitä ja nyt varsinkin enemmän kuin koskaan eikä se kehitys hetkessä tapahdu vaan pitää vaan olla kärsivällinen, MUTTA enää en häpeä myöntää, että mulla on huonoin kunto varmasti koko jengistä. Tästä on kuitenkin suunta vaan ylöspäin ja paljon kehitettävää on, mutta oon myös nyt enemmän valmis kuin koskaan tekemään sen työn.

2. SALILLA LAIHISTELEMINEN JA ”EI SAA VÄSYÄ”- ASENNE

ENNEN: Pystyykö kukaan vähän isompi kokoisempi treenaaja samaistumaan, että kun menee salilla treenaamaan muiden ihmisten lähelle niin pitää laihistella ja tehdessään jotain raskasta liikettä pitää esittää, ettei koskaan väsy. Välillä jos pyöräilen jonkun vieressä kuntopyörällä, esitän etten ole ollenkaan hengästynyt, vaikka mun tekis mieli haukkaa happea 100 kertaa minuutissa. Puhumattakaan siitä, miten epäterveellistä tämä on urheilun aikana, sillä elimistöhän tarvitsee happea ja varsinkin urheillessa se hengitystiheys suurenee ihan syystä, ja heikentää minun urheilusuoritusta niin se on myös todella epämukavaa. Vatsassa alkaa pistämään ja pää muuttuu tomaatiksi, onko tää sitten parempi kun suosiolla vaamn hengittäminen. NO TÄHÄN TULEE MUUTOS!

NYKYÄÄN: MUUT TEHKÖÖN MITÄ HALUAA JA AJATELKOON MITÄ TAHTOO, MÄ TREENAAN JUST SELLASENA KUN OON….. JA NAUTIN SIITÄ!!!

3. TAHDIN KIRISTÄMINEN LENKILLÄ KUN JOKU TULEE VASTAAN

ENNEN: Tätä teen ehkä kaikista eniten. Kuvitelkaapas, kun olette lenkillä. Olet juuri ponnistanut mäen huipulle. Jaloissa tuntuu polte joka askeleella ja joka kerta askel muuttuu raskaammaksi. Ilma kulkee keuhkoissasi nopeammin kuin Kimi Räikkönen voittokierroksella. Olet ihan puhki ja vastaan tulee toinen ihminen. Vaikka tämä ihminen olisi vaan koiran kanssa lenkillä ja kulkee kahden kilometrin tuntivauhtia, niin on kova tarve näyttää urheilulliselta. Ryhti nousee välittömästi ja keskivauhti nousee seitsemästä kilometristä/tunti kymmeneen kilometriin/tunti. Tämä vaan, koska… en edes tiedä. En vaan halua näyttää kyttyräselkäiseltä kellonsoittajalta iltamatelulla, kun joku tulee minua vastaan. Vaikka juoksisin jo hyvää vauhtia enkä olisi niin väsynyt niin silti JOSTAIN SYYSTÄ on tarve nostaa vauhtia, kun muita ihmisiä tulee näköetäisyydelle.

NYKYÄÄN: Tämä tulee varmasti olemaan kaikista vaikein lopettaa, koska jostain syystä olen aina tehnyt tätä. Tähän tosin inspiraationa minulle toimii Frendit- sarjasta Phoebe. Jos hänellä oli itseluottamusta juosta kuin hullu keskellä Central Parkia, niin minulla on itseluottamusta juosta Espoon pienillä syrjäkydän kaduilla sitä vauhtia kuin haluan.

4. PAKOTTAVA TARVE TODISTAA MUILLE KUNTOTASONI

ENNEN: Otsikko kertonee jo kaiken. Jos joku haukkuu mua läskiksi tai ei usko minun olevan urheilija, niin minulla on pakottava tarve tehdä mitä tahansa todistaakseni heidät vääräksi. Eniten minua kuitenkin on aina loukannut se, että ihmiset olettaa ettei veskana oleminen ole raskasta ja tämän takia olen veska, koska ”en vain jaksa urheilla kunnolla”.

NYKYÄÄN: En usko, että kommentit muilta ihmisiltä tulee koskaan sattumaan vähemmän, varsinkin jos väitetään etten olisi oikea urheilija, koska ” veska vain istuu polvillaan” (kyllä, näinkin on sanottu) , mutta tulevaisuudessa toivon pystyväni antaa kommenttien vaan olla omassa arvossaan. Se ei ole minulta pois jos joku ihminen ei pidä minua urheilijana kokoni tai pelipaikkani perusteella. Näihin ihmisiin, jotka tälläsiä asioita sanoo ei ole sen arvoista tuhlata energiaa, edes heidän vääräksi todistamiseen. USKOKOON MITÄ HALUAA

5. EN USKALLA URHEILLA MUIDEN KANSSA

ENNEN: Jos joku kaverini pyytää minua lenkille niin usein sanon ei. En uskalla juosta muiden ihmisten kanssa, koska pelkään hidastavani heidän tahtiaan ja pelkään itse juoksevani liian lujaa. Taas palataan tähän, että ei ole pokkaa sanoa jollekin, että ” tämä vauhti on liian kova minulle ” tai ” mä juoksen vähän hiljempaa, mutta sä voit juosta sitä vauhtia kun haluat”. En haluaisi lähteä jonkun kanssa lenkille ja sitten pakottaa heitä juoksemaan hiljempaa kuin he haluaisivat juosta. Mutta mikä järki juosta yhdessä jos toinen juoksee 200 metriä edellä? En myöskään tykkää puhua juostessa, sillä se sotkee hengitykseni ja tämä saa minut enemmän hengästyneeksi. Minusta on kuitenkin tyhmää kutsua kaveri juoksemaan, jos molemmat on kuulokkeet korvilla.  Asia on aina jostain syystä ollut erilailla oman jengini kanssa. Olen kai aina ollut sen verran onnekas, että olen saanut pelata jengissä, jossa joukkoekaverit ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen.

NYKYÄÄN: Tämä asia tuskin tulee vähään aikaan muuttumaan. Ehkä sitten, kun olen ihan rauta kunnossa niin voin kutsua, vaikka Usain Boltin lenkille! Ensi kerralla jos kaveri pyytää lenkille niin taidan ehdottaa reipasta kävelylenkkiä, jos voi vaihtaa samalla kuulumiset!

.

.

Tässä nyt aluksi muutama näistä asioista, mihin minä ainakin kiinnitän ihan liikaa huomiota. Moni ihminen saattaa samaistua muutamaan asiaan ja nähdä ittensä samanlaisessa tilanteessa. Voin sanoa, että asiasta pääsee yli. Itse olen ollut jo kauan todella epäluuloinen omasta vartalostani ja olen hävennyt sitä urheillessa. Nykyään, kun olen treenannut enemmän, niin olen alkanut arvostamaan kehoani erilailla. Olen huomannut paljon kehitystä, mikä aina saa minut hymyilemään, vaikka kehoni ulkonäkö ei ole hirveästi muuttunut. Muutos tuntuu kuitenkin eniten sydämessäni ja sehän se on tärkeintä!

Dreams fly- Just like you