Onneksi se on vain kemiaa.
Vain kemiaa se onneksi on.
Se on vain kemiaa onneksi.

*

Istuimme  aurinkoisella terassilla ja juttelimme monenlaista – hieman tunnustellen, mutta kuitenkin luontevasti. Mieleni rauhoittui, kyllä se tästä. Me ollaan aikuisia, kyllä se tästä. Me ollaan ystäviä, kyllä se tästä. Hymyilin iloisesti ja katsoin miestä silmiin. Älä petä mua, alitajuntani mun.

Pari tuntia myöhemmin astelimme puiston halki jo aivan luontevasti jutellen. Kiedoin takkia tiukemmin, ilta oli kylmä. Mies kietoi kätensä ympärilleni, hieroi käsivarsiani lämmittävästi, veti syliinsä ja suuteli. Siinä hetkessä tiesin – tai paremminkin myönsin – etten ole menossa tästä yksin kotiin, kuten olin itselleni vakuutellut. Yritin kuitenkin jonkinlaista vaivihkaista pakoa tilanteesta ehdottamalla pientä kävelyä. Mies katsoi minua hämmästyneenä, kun seisoin siinä sormet ja huulet sinisenä sekä hampaat kalisten ehdottamassa kolmen kilsan lisäkierrosta. Löysinkin  itseni pikavauhtia omalta sohvaltani juomasta teetä.

Hiljaisuus laskeutui välillemme. Tiheä hiljaisuus. Sellainen, jossa ei puhuta, jossa ei tarvitse edes katsoa. Se on vain kemiaa.

*

Aamulla heräsimme tutun peiton alta ja istuimme juomassa kahvia  rauhallisen puheen tahtiin. Kesytin takkutukkaani nutturalle ja sudin meikkiä naamaani, jotta en jäisi retkistäni heti kiinni kolmelle työkaverilleni. Halasimme alaovella pitkään ja lähdimme omille teillemme. Vain kemiaa se on. Mieti myöhemmin. Vain kemiaa se on.