Mitä sinä pelkäät eniten?

Sotaa?
Kuolemaa?
Ympäristötuhoja?
Sitä, että läheisille sattuu jotain?
Väkivaltaa?
Työttömyyttä?
Rahattomuutta?
Asunnottomuutta?
Rakkaudettomuutta?
Hämähäkkejä?
Avaria tiloja?
Toisia ihmisiä?
Rakkautta?
Hyväksikäyttöä?

Omat pelkoni liittyvät ennen kaikkea siihen, että elämäni tärkeimmille ihmisille – sisarusteni perheille tai vanhemmilleni tai läheisimmille ystävilleni – tapahtuu jotain tai itse teen jotain sellaista, että pilaan jonkun toisen elämän. Pelkään myös monella tavalla pettymyksen tuottamista toiselle tai kyvyttömyyttäni auttaa.

Kaikkein eniten pelkään kuitenkin hyvin typerää asiaa, kasvojeni menettämistä tietyissä asioissa. Se liittynee ehkä tuohon pettymyksen tuottamiseen toisella. Olen niin monta kertaa tullut ihmis- ja joskus työsuhteissanikin nostettua jalustalle, jossa on mahdoton pysyä. En ole omasta mielestäni luvannut mitään liikaa, mutta jalustalta pudotettaessa/pudotessa olen kohdannut syytöksiä väärien ensivaikutelmien antamisesta. Se tuntuu pahalta, koska en ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erinomaisena, asiantuntijana tai poikkeusyksilönä. Olen mielestäni ihan tavallinen, parhaani tekevä ihminen, joka tekee virheitä kuten kaikki meistä. Silti fiilis pettymyksen tuottamisesta on kenties vaikuttanut käyttäytymiseeni enemmän kuin myönnänkään.

”Sä et olekaan ennakkoluuloton huimapää.”(En ole koskaan niin väittänytkään.)
”Sä oletkin tylsä ja tavallinen.” (Niin mä olen koko ajan sanonutkin.)
”Tarvitsen elämääni jotain jännittävämpää.”(Vielä vuosi sitten mielenterveysongelmattomuuteni oli hyvä asia.)
”Sä oot vähän erinäköinen kuin seurustelukumppanini aiemmin.” (Sano ihan rehellisesti rumaksi ja/tai lihavaksi.)
”Sussa olisi ainesta______________________ .” (Lisää ihan mitä tahansa, mitä en ”vielä” ole.)

Nykyään menen yhä täydelliseen lukkoon, jos kiinnostun jostain ihmisestä tai joku kiinnostuu minusta tai kehuu kykyjäni töissä. Niinpä yritän henkilökohtaisessa elämässäni uida erittäin sulavasti ystäväsektoriin ja vahdin neuroottisesti käytöstäni; työelämässä vähättelen saavutustani ja huomautan kaikista tekemistäni virheistä ja saamastani avusta. En yksinkertaisesti jaksa enää koota itseäni milloin minkäkin draaman tai sotkun jäljiltä. Niinpä vahdin mielenrauhaani tarkemmin kuin mitään muuta varsinkin, kun olen työasioiden vuoksi täysin loppu ja uuden edessä.

Kun paha mieli iskee, muistutan itselleni, että olen suurin piirtein terve, minulla on välittäviä läheisiä ja ystäviä,minulla on töitä, pärjään palkallani ja osaan vielä nauttia pienistä kivoista asioista. Se, että itsetunnossani on typerä kuoppa vielä tässä iässä on ihan oma moka, jota minun täytyy työstää. En voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni.

Ulkona paistaa raaka kevätaurinko, joka painaa hiljalleen selkääni seinää vasten. Olisi niin paljon tehtävää ja pohdittavaa mutta niin vähän energiaa. Yritän aloittaa pienestä, siivota nurkan kerrallaan niin kotona kuin mielessänikin. Ehkä sieltä löytyisi jotain sellaista, jolla pääsisi kiinni omiin typeryyksinsä ja saisi niistä edes osan nitistettyä.